Aino, osa 1 (Mummo ja poika)
Mummo ja poika
Huivipäinen vanha nainen ja pikkupoika ovat matkalla kävellen kyläkaupalle.
Nainen, pienen pojan mummo menee eteenpäin vauhdilla, vain huomatakseen pojan jääneen tuttuun tapaansa jo kauas taakse.
”Tuleppa poika nyt tänne sieltä, älä jää taivastelehmaan olemattomia. Meillon kiire että ehimä ostaa maijot ja lihat pyhiksi ennenkö kauppa mennee kiini! Tule, tule!”
Pieni lippalakkinen ripakinttu moneen kertaan paikatuissa sinisissä verkkareissaan seuraa tien sivussa luontokappaleen elinkaaren vääjäämätöntä loppuepisodia. Maasta sekin siivekäs raukka kai kerran tuli ja oli nyt kovaa vauhtia taas maaksi muuttumassa.
Ei ollut ensimmäinen kerta, kun mummon kauppakaveri löysi matkallaan jotain uutta ja ihmeellistä. Jotain niin mielenkiintoista, että siinä unohtuivat autuaasti niin kauppa, kiire, kuin lähestyvä viikonloppukin. Yhteen koukkuun tämä pikkukojamo kuitenkin aina hanakasti tarttuu.
”Nyt Arto tulet tänne niinko olisit jo, haluakkosie sen eskimon vai et?”
Jäätelöpyydyksellä Arton olisi saanut vaikka mihin. Rokotuksille, hammaslääkäriin, ihan minne tahansa, sen Aino tiesi. Totta puhuen, olihan hän tuota jo aiemmin niin monesti onnistuneesti käyttänytkin, kun oli huomannut mikä pientä miestä niin voimallisesti liikutti.
”Joo, mummo oota, tulemmie…”
Pikku-Arto jättää tien laidasta löytämänsä variksenraadon muurahaisten, matojen ja hajoittajabakteerien armoille ja säntää uuden maailman innolla mummonsa perään.
On heinäkuun viimeinen päivä ja poika odottaa innolla ensimmäistä koulupäiväänsä. Eletään 1960-luvun viimeistä kesää. Hippien, rauhan, ja flower powerin kesää, josta ei Lapissa paljoa tiedetä, saati että asia sen suuremmin ketään kiinnostaisi. Kesää, jolloin päivä vielä paistaa täydeltä taivaalta, ennen kuin kylän harvahampaisten kahvikiimaisten juoruakkojen röhönaurut ja silkka sydämettömyys pimentävät pienen pojan maailman.
Katsoessaan tienlaidan linnunraatoa pojan sydäntä kuristaa orastava ymmärrys siitä, että joskus kaikki kuolee.
Jonain kauniina päivänä Aino-mummo kuolee, kerran isä tai hänkään ei olisi enää näkemässä auringonnousua aamuongella, rapsuttamassa naapurin sekarotuista Panu-pystykorvaa tai kuulemassa pitkäkoipisen kurkiparven rähäkkää rääkykilpaa usvaisen suon laidassa.
Jonain päivänä aika pysähtyy lopullisesti niin kuin Arton äidin Marjan kohdalla, joka oli menehtynyt Artoa synnyttäessään.
IE
Kuva: Nicholas Demetriades / Pixabay
About The Author
