Ihmissuhteen viimeinen käyttöpäivä

Juuri nyt mielessäni ovat ihmissuhteet.

Rakkaussuhteet, ystävyydet, kaveruudet ja niiden moninaiset ilmenemistavat niin elävässä elämässä kuin somessakin. Niiden syntyminen ja kuolema, niiden ilot ja surut, ne yhdessäpitävä liima.

Mikä tuo ihmiset toistensa yhteyteen, mikä pitää yhdessä ja antaa voimaa, mikä erottaa väliaikaisesti tai katkaisee välit lopullisesti?

Joskus huomaa pitkäaikaisten ja aikanaan hyvin syvienkin ihmissuhteiden muuttavan muotoaan. Elämä muuttuu meidän kaikkien kohdalla, se on luonnollista ja väistämätöntä. Mikään ei ole ikuista.

Kun alkaa havaita pieniä tai isompia merkkejä siitä, että toinen on ajautumassa kauemmas, joutuu valitsemaan sen miten asiaan reagoi. Itse olen luonteeni ja taustani mukaisesti vahvasti on/off-ihminen, olen joko mallia kaikki messissä tai viimeinen sammuttaa valot. Usein olen juurikin ollut se viimeinen valonsammuttaja toisen jo poistuttua paikalta joko henkisesti, fyysisesti tai sekä-että.

Silloin kun huomaan vastapuolen reaktion ja tunteen, joka oli joskus aikojen alussa vahva 💗  hiipuvan vähän kerrassaan 👍ksi, (jotka nekin harvenevat hitaasti mutta selvästi), liudentuen 😕ksi, ja päätyen loppujen lopuksi mitäänsanomattomaksi 😶ksi, täytyy vain huomata merkit, hyväksyä väistämätön ja toimia.

Kiittää ja päästää irti.

Se on asia, jonka olen omassa elämässäni joutunut viime aikoina usein kohtaamaan.

Monet ihmiset, jotka ovat olleet sydämessäni arvokkaita kumppaneita, ystäviä, rakastettuja, samojen teiden vaeltajia ja tuoneet vuosien varrella iloa, yhteisyyttä, ymmärrystä ja tukea elämääni, ovat linjanneet omaa elämäänsä ja nykyisyyttään erilleen omastani. Tämä on luonnollisesti myös minun hyväksyttävä, vaikka se usein syvää surua tuottaakin. Pettymystä siitä, että vaikka olisin kuinka itse halunnut jatkaa, olla toiselle se paras ihminen mitä voin ja osaan, se toinen ei enää halunnut tai tarvinnut minua. Hän koki tarvitsevansa tai oli jo löytänyt elämäänsä jotain parempaa.

Toisten ihmisten tunteita emme voi muuttaa, eivätkä heidän henkilökohtaiset ratkaisunsa kuulu meille. Tekemisissä, yhteyksissä ja yhdessä ollaan aina halusta, ei pakosta.

Jokaisella meistä on kaikissa eri ihmissuhteissamme oma viimeinen käyttöpäivämme.

Olkaamme kiitollisia heistä, jotka ovat täyttäneet tarkoituksensa elämässämme tai joiden elämään emme enää kuulu, vaikka se meidät surulla täyttääkin. Olkaamme valmiita luopumaan heistä, joille olemme muuttuneet merkityksettömiksi, tai jotka ovat henkisesti ja/tai fyysisesti suunnanneet jo toisille vesille.

Elämä jatkuu ja jotain uutta ja parempaa on tulossa, niin ainakin haluan sydämestäni uskoa.

Kiitos.

IE

Kuva: cocoparisienne / Pixabay

2 Comments

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *