Naamiot

Tiedämmekö me itse keitä todellisuudessa olemme? Haluammekokaan tietää?

Onko liian tuskallista palata omaan keskukseensa, tutkia sitä, löytää kaiken sivistyksen, humaaniuden ja henkisyyden alta se alkukantainen liskoaivo, jonka ainoana tarkoituksena on pitää itsensä hengissä ja lisääntyä? Mitä meille paljastuu todellisesta itsestämme raivatessamme tieltämme halun miellyttää ihmisiä, yrittää tehdä heihin vaikutuksen, joissain tilanteissa hinnalla millä hyvänsä?

Mitä meistä paljastuu poistaessamme tarpeen valehdella jopa itsellemme siitä millaisia oikeasti olemme, irrotaessamme sisimmässämme itseltämme hyviksen naamion?

Kuinka monelle meistä se on naamio? Kuinka moni meistä on todellisuudessa sydämessään hyvä? Varmasti heitäkin on.

Mitä todellinen hyvyys on, meidän ja muiden näkökulmasta? Voiko jokin meille hyvä olla todellisuudessa toiselle pahaksi, ja jos niin, onko oman etumme ajaminen sallittua niin kauan kuin oma hengissä selviämisemme sitä vaatii? Onko jaloa uhrata oma terveytensä tai henkensä muiden puolesta?

Liskoaivo sanoo: ”Ei. Typerys.”

Niin usein itseämme ja toisiamme harhauttaaksemme verhoamme heikkoutemme, sydämemme tuskan tai meitä jäytävän pahuuden äärimmäiseen kauneuteen, viehättävyyden ja virheettömän ulkoisen habituksen kaapuun. Tai he tekevät, jotka siihen pystyvät. Ne, joilla on täydelliset kasvot, virheetön vartalo, moitteeton luuston rakenne.

Noita feikkejä ihmisfasadeja on keskuudessamme paljon ja nykymaailma palvoo heitä. Jos et ole komea, kaunis ja haluttava, et ole yhtään mitään.

Vähemmän kauniit joutuvat olemaan kaikkien silmissä avoimesti sitä mitä he ovat. Heitä saa vihata avoimesti, pilkata, puukottaa selkään, heidät saa hylätä, siinä missä kauniita kumarretaan ja heihin katsotaan ylöspäin. Heidän seuraansa ja huomiotaan kyllä tavoitellaan kaikin keinoin.

Syvällä sisimmässämme olemme kuitenkin samaa kaikki, niin te hyvät, nuo pahat, kuin me rumatkin.

Raadollisia.

Ihmisiä.

IE

Kuva: will in nashville / Flickr