Nocturne

On aika luopua,
antaa turhien toiveiden mennä.
Tunnustaa tappio,
kykyjen puute elämän edessä.

Niin kuin korkeimman käsi,
viiltävä aika lakaisee lattialle
kuivuneet toiveet,
muruset elämän leikkuulaudalta.

Näin lausuu runoniekka,
runoniekka, harmaaparta,
yläkerralta apua anoen:

”Missä olet nyt kun tukeasi tarvitsen,
voimieni viimeisillä rajoilla.
Tule avukseni, kulkemaan rinnallani,
kuten tänne lähettäissäsi lupasit.”

Näin vastaa yläkerta,
vanhukselle kuittaa,
antamansa sitoumuksen lunastaa:

”Sinä senkin kehäraakki,
luojasi mieliharmi,
maan pinnallisten aiheesta pilkkaama.
Liian paljon itsestäsi luulit,
aivan liikaa tavoittelit,
siksi koko elämäsi
sinua syystä suitsin.

Katso peiliin entinen mies,
runoniekka,
harmaaparta.

Sekaisine säkeinesi,
rikkinäisine riimeinesi,
särkyneine sydäminesi,
ontuvine osaaminesi,
ei sinusta koskaan
kenellekään, miksikään ollut.

Sen totisesti rakkaudestani sait,
mitä ihmisenä, miehenä ansaitsit,
ja monin verroin enemmänkin:
Et yhtään mitään.”

Ymmärtäissään petetyksi tulleensa,
lausuu runoniekka,
harmaaparta,
surun syäntä kaihertaissa:

”Kiitos vaan sinne,
ylös pilvenlongalle,
tai missä petturuutta tavataankin säilyttää.

Kaiken minulle kerran lupasit:
menneisyyden hyvityksen,
kokemastani pahuudesta.
Kokomitaltaan,
ei enempää, ei vähempää.
Oikeat sielut, oikeaan paikkaan, oikeaan aikaan.
Rakkautta niin rutkasti,
ettei mitään rajaa.
Kaiken auliisti unohdit.

Mutta tee sinä nyt se,
mikä tehdä täytyy.
Vie täältä pois.
Olen valmis.”

Niin lähti runoniekka,
runoniekka, harmaaparta,
jatkamaan joutavia juttujaan,
rosoisia riimejään rustaamaan,
pinnallisten pilkan alta,
valoon, rajan tuolle puolen.

Hoiti korkein hommansa.

IE

Kuva: Johannes Plenio / Pixabay

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *