Perässälaahaaja

Tänä päivänä mielessäni ovat ihmiset ja ihmisten väliset suhteet. Se, mitä me olemme toisillemme ja se, miten toisemme huomioimme ja kohtaamme, tai yleensäkin muistamme.

Onko se, millaista huomiota muilta saamme ja millaisia kohtaamisia meillä on toistemme kanssa, meille todistus ja peilikuva siitä mitä olemme ihmisinä? Kuinka paljon se kertoo meille arvostamme toisillemme? Olemmeko me niitä, jotka ottavat yhteyttä toisiin, kysellen mitä kuuluu ja tarjoutuen olkapääksi eri tilanteissa, mutta joita kukaan ei heidän jostain syystä hiljetessään muista?

Kuten jotkut tämän blogin lukijoista tietävät, olin mukana eräässä itsenikehittämisohjelmassa vuoden 2018 helmikuusta tämän vuoden helmikuuhun saakka.

Tarkoituksenani oli löytää itsestäni uusia puolia, kehitettävää, poisopittavaa, sanoittaa ja tuoda pinnalle läpikäytäviksi asioita ja historiaa, joita olin kantanut mukanani koko pienen ikäni. Kohtasin samoissa piireissä kymmenittäin upeita ihmisiä, jotka olivat samalla tiellä tavoittelemassa elämäänsä jotain uutta, sanalla sanoen, etsimässä ja saamassa sen mitä he halusivat.

Minäkin halusin.

Se avoimmuus, yhteistyö ja keskinäinen sympatia olivat jotain, mitä en ollut elämässäni kovin usein suuremman ihmisryhmän jäsenenä kokenut. Vuoden aikana ehdin tottua siihen, että ryhmäläisten kesken voitiin keskustella asiasta kuin asiasta – niistä äärettömän kipeistäkin – avoimesti ja luottamuksellisesti, ilman pitkällistä ”maaperän pohjustamista”, tarvitsematta miettiä sitä miten omat haasteeni tulisivat muiden ryhmäläisten vastaanottamiksi.

Jäsenvuoteni aikana huomasin asian kääntöpuolena valitettavasti myös sen, että yllättävän monilla mukanaolo, keskinäinen kuuntelu, keskustelu, kannustus ja toisten tukeminen kesti vain siihen saakka kunnes oman elämän solmut alkoivat aueta. Kun onnen ja tasapainon tavoittelijoista tuli menestyjiä, minä ja muut kaltaiseni perässälaahaajat muutuimme heille painolastiksi heidän elämänsä menestystarinassa.

Silloin monen menestyjän selät kääntyivät kadotakseen pikaisesti horisonttiin, vain muutama harva uskollinen jäi vierelle. Teille, ystävät rakkaat, minun sydämeni sykkii.

Olen aina ollut joukkuepelaaja, koen myös olleeni huomattavan aktiivinen tuon ryhmän toiminnassa. Toisaalta olen mieltänyt olevani parhaimmillani kahdenvälisissä luottamuksellisissa kohtaamisissa, avoimessa ja rennossa ympäristössä. Kuitenkaan se aktiivisuus, jota osoitin koko ryhmän toiminnassa ja luonnollisesti myös muun elämäni kahdenvälisissä kontakteissa viimeisimpien vuosien aikana ei ole kantanut etenkään viime aikoina, kun olen itse toivonut tulevani nähdyksi ja kannateltavaksi.

Mitä se tarkoittaa, en tiedä. Intuitioni kuitenkin vihjailee, että jotain tavallisuudesta poikkeavaa on tapahtumassa.

Katsotaan mitä hyvää universumi tielleni ja elämääni tuo, annetaan ajan näyttää.

Hyvää loppuviikkoa,

IE

Kuva: Gerd Altmann / Pixabay

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *