Vain mies?

”Olen tänään kaupungissa, haluatko tavata?”

WhatsApp-viestin merkkiledi puhelimessa iskee silmää, se on hän. Käsittämätön ihmissuhde, kaikkien näiden vuosienkin jälkeen ”vaikea selittää”. Niin vähän, mutta niin paljon. Maantieteellinen ero iskee sydämet erilleen toisistaan kerta toisensa jälkeen, mutta aina kun tapaatte, muutaman tunnin ajan universumissa on kaikki hyvin.

Tapaatte keskustan ravintolassa, kuten niin usein ennenkin. On aika rauhoittua, istua alas, tehdä taas tie takaisin toistenne luo. Viime kerrasta on aivan liian kauan.

Katsot häntä silmiin, seuraat hänen jokaista liikettään, hän tietää pitävänsä sinua otteessaan. Se ote ei perustu voimaan, ei pakkoon. Se on houkutusta, feminiinistä lämpöä, pehmeyttä, halua olla juuri nyt, juuri sinun kanssasi, tässä tilassa, paikassa, hetkessä. Ei ole tärkeää mitä sanotte, miten sen sanotte, ei tärkeää mitä teette. Ainoa asia on se, että elätte tätä hetkeä tässä ja nyt. Yhdessä.

Luotte yhdessä kuplan, johon vain sinä ja hän mahdutte. Se kupla on varattu pelkästään teille kahdelle. Syötte, juotte, puhutte, nauratte. Tuntien ajan koko muu maailma on ulkopuolinen, kaukana teistä. Yhtä kaukana kuin te siitä, mutta mitä siitä –  se ei teitä kiinnosta.

Hän on täydellisen huoliteltu. Kaunis vailla vertaa. Aina. Hänen kauneutensa on klassista, jotain jota voisi rakastella miljoonin sanoin, mutta silloinkin varmaan missaisi jotain, joka ehdottomasti ansaitsisi pukea sanoiksi. Älä siis keskity kuvailemaan, vaan nauttimaan. Hänestä. Hänen seurastaan. Kaikesta hänessä.

Yht’äkkiä, palautuessasi tähän hetkeen, kuin taikaiskusta huomaat, että viereisten pöytien istujat ovat vaihtuneet, osa pöydistä on tyhjentynyt, tarjoilijatkin ovat vaihtuneet. Vain te kaksi. Tässä ja nyt. Yhteisyytenne on kulunut kuin siivilllä, kohta hänen on taas aika mennä, palata omaan maailmaansa.

Saatat hänet rautatieasemalle, kävelette käsi kädessä pitkin laituria kohti odottavaa junaa. Pitkä syleily ja suukko suulle, kiitokseksi, muistoksi, evääksi sydämelle, mukaan matkalle. Ja jo sillä hetkellä kun päästät hänet sylistäsi, kaipaat häntä. Sydäntä puristaa.

”Ei helvetti, taasko tämä loppuu näin pian?”

Voi kuinka ihmislapsi voi tuntea näin syvästi, vahvasti, kuinka olla niin kiinni, niin riippuvainen. Ei siitä mitä hän tekee, vaan siitä mitä hän on. Sinulle. Siinä hetkessä.

Minuutti lähtöön, hän kääntyy painamaan ovikytkintä. Piippaus ja ovi aukeaa. Hän astuu sisään, vilkuttaa hymyillen… Heilautat hänelle kättäsi hyvästiksi. Seuraavaan kertaan, godspeed, joko täällä, siellä tai jossain muualla.

Kauempana laiturilla kuulet kahden naisen keskustelevan omiaan, toinen toista lohduttaen.

”Älä välitä, se on vain mies, mitä se rakkaudesta ymmärtää…”

Niin, ”vain” mies…

Voi naiset kun vain tietäisitte, ymmärtäisitte.

IE

Kuva: Anastasia Vityukova / Unsplash

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *