Aino, osa 3 (Uneen aika vaipuu / Lopullinen totuus ja hyvästijättö)

Uneen aika vaipuu

Aino makaa vuoteessaan harmaana ja hiljaisena, silmät kiinni, henkäillen ulos tämän elämän viimeisiä ihmisenä olemisen rippeitä. Aika matelee. Hetki hetkeltä terveyskeskuksen huone 317 odottaa päähenkilön poistumista estradilta.

Ihmissilmien näkymättömissä, hiljaisessa huoneessa on Ainon sängyn viereen saapunut Ainon kauan sitten poisnukkunut äiti Sohvi. Hän on saapunut vastaanottamaan tytärtään ja opastamaan häntä siirtymisessä toiselle puolelle. Aino raottaa silmiään hitaasti, kuin halutakseen yllättyä saapuneesta vierailijasta, mutta kaikki tämä on ollut hänen tiedossaan jo jonkin aikaa.

Jokin kuitenkin estää häntä lähtemästä, asioita on vielä selvitettävänä.

”Minun häätyy käyä sanomassa Artolle hyvästit, emmie voi vielä lähteä.”

Sohvi hymyilee lempeästi tyttärensä suoruudelle. Lapsesta saakka samanlainen, yhtä anteeksipyytelemätön, yhtä suora. Oma tahto vielä viimeisellä portillakin.

 ”Käy sie vain, ei meillole tässä mithään kiirettä…”

Aino vajoaa entistä syvemmälle olemisen ja ei-olemisen, elämän ja kuoleman välimaastoon saamatta otetta kummastakaan, tietämättä mitä seuraavaksi tapahtuu, voimatta siihen itsekään tietoisesti vaikuttaa.

Äkkiä hän huomaa olevansa omassa pirtissään ja näkee Arton istuvan tuvan ruokapöydän ääressä kahvikuppi kädessään, kuin vuosikymmeniä aikaisemmin pikkupoikana.

Lopullinen totuus ja hyvästijättö

Kirkas talvinen aamu tyylittelee tuvan ikkunaan jääkukkia, aurinko taikoo pohjoisen lumihangille kultaa ja hopeaa. On niin kirkasta, että Arton on ikkunasta ulos katsellessaan pakko siristellä silmiään. Hän istuu mummonsa pirtissä, ison pöydän ääressä ja juo aamukahviaan.

Mummo huuhtelee juuri pesemiään astioita, patteriradiosta raikaavat lauantain toivotut levyt. Näennäisestä tuttuudesta huolimatta tunnelma on selittämätön, aika ja paikka eivät täsmää. Artosta tuntuu aivan samalta kuin pienenä poikana, kaikki on kuin palanen hänen lapsuuttaan siirrettynä nykyhetkeen, paitsi että elävässä elämässä mummon pirttiä ei ole ollut olemassa enää vuosikymmeniin.

”Kuule mummo, mitäs tässä oikhein on tapahtumassa, mitenkä kaikki tuntuu jotenki niin erilaiselta?”

Aino hymyilee:

”Voi poikarakas, tämä aamu on meille molemmille aivan erilainen ko mitä kumpikhaan meistä tullee koskaan kokehmaan. Oikeassa elämässä sie olet ajanu pahan kolarin ko olit tulossa minua kattohmaan, ja makkaat juuri nyt tajuttomana Rovaniemen sairaalassa.”

Arto ihmettelee mummonsa vastausta, vaikka toisaalta ymmärtää itsekin sen olevan totta.

”Mutta mitenkäs molema juuri nyt täälä sinun pirtissä?”

”Poikakulta, tämä pirtti oli sulle lapsuuessa se lämmin ja turvallinen paikka, jota sie olet aina syämmessäsi kantanut. Istuit aina aamusin kahvikuppi käessä siinä pöyän ääressä jutustelemassa minun kanssa ja kattelit ulos. Selvähän se on, että juuri täälä met viimeistä kertaa toisemma näemmä.”

Vuosikausien lukuisten ajolähtöjen jälkeen Ainon siirtyminen toiselle puolelle ei tule Artolle yllätyksenä.

”Niin… missäpä met muualla…”

”Mie olen lähössä valhoon ja tulin jättähmään sinulle hyvästit, poikakulta. Ennenkö mie menen, mie halusin kertoa sulle yhen asian, josta met emmä koskaan ehtinheet puhua, mutta joka sinun häätyy tietää.”

Aino pitää pienen tauon, kuin testatakseen Arton vastaanottokykyä tai pohtiakseen kuinka paljon hän voi kertoa. Arton vatsanpohjaa kouraisee ja Ainon sanat tuovat hänen mieleensä kaikki ne kerrat, kun hän oli poikasena jäänyt kiinni jostain pienestä kepposesta ja joutunut puhutteluun. Tällä kertaa Arto ei kuitenkaan ole ripitettävänä.

”Niin… sinun isä Matti ei ollu oikeasti minun ja Uunon oma lapsi. Neljäkymmentäkaksi kesällä joku oli jättäny sylilapsen kopassa meän porstuhhaan, mukana kirjelappu, jossa pyyethiin pitähmään huolta siitä. Mithään nimiä tai muita tietoja siinä lapussa ei ollu… Met tietenki ilmotimma Matista polliisille, mutta ko viranomaset ei löytänheet tutkimuksissa sen vanhempia misthään, niin met saimma pojan kasvatiksi, ensin väliaikasesti ja sitte sotien jälkheen virallisesti kokohnaan. Kasvattikotia tarvittevia sotaorpoja ko oli niin paljon…”

Artolle tämä on aivan uutta tietoa ja sen myllätessä hänen maailmankuvaansa, miehen suusta karkaa ensimmäinen hänen mieleensä tullut kuriton ajatus. Ajatus, jota kehollinen maailma ei ole suitsimassa.

”No mutta sittehän sie et ole oikeasti minun mummo?”

Ainon suupielet nousevat ylöspäin varovaiseen hymyyn, kuin hän olisi itsekin yllättynyt Arton tekemästä huomiosta. Mummona ja äitinä oleminen kun on tarkoittanut Ainolle niin paljon muutakin kuin pelkkää verisukulaisuutta. Samaa sieluperhettä, samaa yhteisyyttä elämästä toiseen.

”Oikeasti… Voi poikakulta, kyllä met rakastimma niin issäästi niinkö sinuaki aivan ko olisitta olheet meän ommaa lihhaa ja verta. Ja ko luoja ei siunannu meitä omila kläpeilä, niin kaiken sie ja Matti saitta mitä omakki olisit saahneet.”

Vähän kerrassaan lapsuuden karut kokemukset ja silloin selittämättömiltä tuntuneet tapahtumat alkavat aueta Artolle.

”Kyllä mie mummo hyvä tiiän…. Aina sie minua suojelit… Puolustit akkojen ilkeyksiä vasthaan, ko net kovhaan äähneen kylilä issää ja minua haukku. Koulussaki kuuli kaikenlaisia, aina minua ryssitteli se Lautturin Pekan poika, se Juhani, sitä mie en koskhaan ymmärtäny.”

Aino nostaa esiin ihmisenä olemisen peruskysymyksiä.

”Kyllä met molemmat tiiämmä minkälaisia ihmiset on. Monet on hyviä ja ymmärtäväisiä, jotku taas heikkoja ja se tekkee niistä ilkeitä. Eikä sillä Lautturin pojalakhaan niin helppoa ollu, viinan kanssa niin paljo puljasit koko suku…”

Arto tarttuu kuitenkin yhteen tiettyyn asiaan.

”Mikä se Lautturin Juhanin ryssä-juttu oikhein oli…”

Aino tietää, että hänen on paljastettava Artolle isänsä surullinen tarina kokonaisuudessaan alusta loppuun, mitään siihen lisäämättä, mitään pois jättämättä.

”Sen jälkheen ko met kerroimma Matile että se on meän kasvattilapsi, se yritti pitkään ettiä oikeata äitiänsä ja issäänsä, mutta kumpaakhaan se ei löytäny ja asia hautautu vuosiksi. Sitte kerran sille oli kirjottanu joku nainen, joka oli kertonu olevansa sen äiti. Soli kertonu sairastunheensa mahasyöphään, ja oli halunnu ennen kuolemaansa pyytää antheeksi ko oli joutunu sen pienenä jättämhään…”

Kuin aavistellen jotain vielä paljon synkempää, Arto pyytää Ainoa kertomaan lisää.

”Ohoh… Jotenki minusta tuntuu, että tässon vieläki paljon, mitä sie et ole kertonu…”

Aino yskäisee kuin kurkkuaan selvitellen.

”Niin… Matin oikea isä oli ryssä, partisaani, joka oli ollu mukana niitten porukan mukana jonnekki Savukosken peräle loppukesästä neljäkymmentäyksi tehyssä hyökkäyksessä. Suomalaiset siviilit olit yrittänheet karkhuun, mutta ryssät olit saahneet ne kiini, ampuvat Matin äitin vanhemmat ja kaks veljeä, ja ottivat Matin äitin väkisin, hakkasivat ja jättivät kuolehmaan keskelle mettää. Suomalaiset sotihlaat kuitenki löysit sen ja se selvis hengissä, mutta naisraukalla oli ollu vain huonoja vaihtoehtoja… Se oli kertonu ettei se voinu ommaa lastansa tappaa, olkhoonki kuinka venäläisen, sitä ei olis isä jumalakhaan antanu antheeksi…”

Aino pitää tauon, kuin tarkkaillakseen kuinka Arto ottaa vastaan saamansa uuden tiedon. Arto kuuntelee kyynel silmänurkassa hiirenhiljaa kahvikuppiinsa tuijottaen. Perisuomalaisen miehen perisuomalainen maailmankuva alkaa rapautua vähän kerrassaan.

”Sen jälkheen Matti meni siitä tieosta sekasin ja alko ryyppäähmään, vuojesta toiseen entistä enemmän. Thaimaassa lomamatkalla se sitte pääty ottahmaan hengen itteltänsä, hukuttautu ja ajautu vuorovesissä avomerelle. Tuosta miekhään en ollu tietonen, ennenkö Sohvi kerto sen mulle täälä toisela puolela…”

”Sohvi? Isomummi?”

”Niin…”

Arto hiljenee pitkäksi toviksi, tieto isän kohtalosta kaihertaa rintalastan alla, nostaa karvautta kurkkuun ja puskee kitkerät kyyneleet silmiin. Salassa hän oli aina toivonut, että Matti-isän kohtalolle olisi ollut jokin toinen selitys, jos vaikka olisi halunnut jostain syystä kadota viranomaisilta tai edes joutunut rikoksen uhriksi. Aino kuitenkin tietää että on parempi kertoa totuus, sillä totuus vapauttaa, avaa mielen umpisolmut, tiirikoi auki ruosteiset tunnelukot, tuo asiat pinnalle käsiteltäviksi.

Asiansa kerrottuaan Ainon ja Arton on aika sanoa hyvästit, Arton palattava keskussairaalaan ja Ainon jatkettava Sohvin kanssa eteenpäin.

”Poikakulta, nyt minun häätyy mennä. Vaikka mie en ole enhään elämässä ko sie herräät, niin älä sure äläkä tunne huonoa ommaatuntoa, mulla ja isällästi on nyt kaikki hyvin. Mie tulen sinua vasthaan, sitte ko on sinun vuoro lähteä. Mie luppaan. Kiitos… hyvästi poikakulta!”

”Hyvästi mummo… ja kiitos… kaikesta.”

Arto ja Aino halaavat toisiaan ja eroavat fyysisen ja henkimaailman rajalla, toisen siirtyessä rajan taakse oppaansa kanssa, toisen palatessa vähän kerrassaan rajatilasta, olevaisen ja olemattoman välimaastosta katkeran kivuliaasti Lapin Keskussairaalan huoneeseen 317.

IE