Aino, osa 4 (Elossa / Lapin sydän)

Elossa

Arto herää.

Kipukeskus hälyyttää, suoraan laskimoon kanyylilla ammuttu lääkeannos ei riitä peittämään aivotärähdyksen, murtuneiden luiden, sekä katkenneiden hampaiden aiheuttamaa kokovartalotuskaa, Aino-mummon menettämisestä puhumattakaan.

Huoneessa sattumalta paikalla oleva sairaanhoitaja huomaa Arton säpsähtävän hereille valittaen hiljaa ja kutsuu paikalle lääkärin. Junantuoma nuori naislääkäri palauttaa Arton lopullisesti nykyhetkeen.

”Huomenta… Olen sisätautilääkäri Karla Autio… Levätkää ihan rauhassa, älkää tehkö nopeita liikkeitä. Olitte muutama päivä sitten pahassa auto-onnettomuudessa ja nyt olette Keskussairaalassa Rovaniemellä. Teillä kävi tuuri, tällaisissa onnettomuuksissa ilman turvavyötä moni menehtyy, mutta kuin ihmeen kaupalla selvisitte vain aivotärähdyksellä ja muutamalla luunmurtumalla. Kuin suojelusenkelinne olisi varjellut pahimmalta…”

Viiltävän kivun suorittaessa jälleen yhden uuden lamauttavan hyökkäyksen, Arto pyytää lääkäriltä hieman lisää kättäpidempää.

”Voisittako antaa vähän lissää lääkettä, kiphuun?”

”Tottakai, lisäätkö Sari annostusta tuntia kohden kahdella millillä kiitos, sehän on nyt tällä hetkellä kuudessa. Katsotaan hetken päästä miten vaikuttaa. Painakaa tarvitessanne tätä nappia, niin saatte kutsuttua hoitajan paikalle. Hän seuraa joka tapauksessa tilannettanne koko ajan.”

Lääkäri jatkaa kierrokselleen, hoitaja nostaa Arton lääkeannostusta ja poistuu paikalta huoneen punaisen merkkivalon hälyyttäessä hänet muualle. Arto jää hiljaiseen huoneeseen yksin.

”Kyllä mie tiiän, oli mulla suojelus mukana… Kiitos Aino…”

Lapin sydän

Arto seisoo Ainon haudalla kyynärkeppeihinsä nojaten. Tilattu hautakivi ei ole vielä saapunut, vain yksinkertainen valkoinen puinen risti teksteineen ja kuivuneet leikkokukat hautakummulla muistuttavat jäljelle jäänyttä maailmaa Ainosta.

Sääsket inisevät korvissa, mäkärät mönkivät niskaan ja hihansuista sisään tasalämpöisen verta himoiten, ja lähipuussa nuori harakka pilkkaa mustavalkoista laihaa kissaa, joka yrittää metsästää itselleen iltapäivän apetta. Lappi on valehtelematon oma itsensä.

Maaäidin kuivuneet rinnat ovat pakottaneet Lapin ihmisen yli-inhimillisiin suorituksiin katoaika toisensa jälkeen. Useimmiten on pärjätty, joskus on kuolema korjannut, mutta tärkeintä on kuitenkin aina ollut että on yritetty. Tehty se, mitä on pystytty. Silloinkin, kun taivaan isästä lähtien kaikki ovat kurittaneet Lappia ja sen asukkaita kovalla kädellä.

Lappilaisuutta ei voi opetella. Se on syvällä sielussa, äidinmaidossa, se kasvaa kiinni ihmiseen eikä irtoa hänestä koskaan. Kun kohtalo kolhii ja kaikki tuntuu menetetyltä, se nousee esiin vahvana ja vakaana.

Voima. Sitkeys. Äidinrakkaus. Usko tulevaan.

Sivusilmällä Arto näkee viereisellä kylätiellä isoäidin ja pienen pojan matkalla kyläkaupalle ja sille samalle tielle hänkin taas kerran muistoissaan palaa.

”Tuleppa nyt poika tänne sieltä, käymä ostamassa jäätelöä!”

”Joo, mie tulen… Mummo oota…”

IE

Kuva: Free-Photos / Pixabay

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.