Fragile

”Kun kerrot universumille ja kanssaihmisillesi ääneen sen mitä haluat ja tarvitset, universumi tuo elämääsi ne kontaktit ja ihmiset joiden kautta asiasi tulee autetuksi.”

Kuten olen tässä blogissani aiemminkin kertonut, olin helmikuusta 2018 alkaen noin vuoden ajan mukana eräässä itsensäkehittamisohjelmassa (höh, tuntuu oudolta kirjoittaa noin, automaagisesti kun sormet ovat aina kirjoittamassa ”itsenikehittämisohjelmassa”) 😁

Tuo tekstini alun ajatus oli yksi ohjelman peruspilareista, joilla meitä osallistujia yritettiin saada avautumaan ja tekemään yhteistyötä. Minä lähdin jo aivan alusta lähtien mukaan tarkoituksenani saada auottua menneisyyteni solmuja ja uskoin jo ohjelmaan mukaan lähtiessäni sydämestäni avoimmuuteen ja rehellisyyteen, joten siksi tuo oli itselleni enemmänkin automaattinen lähtöoletus kuin opeteltava tapa.

Luotin ryhmäläisiini, kanssani samaan tapaan elämän moninaisten haasteiden kanssa kamppailevien ymmärrykseen, hyväksyntään ja tukeen. Jo ryhmän ensiesittelyssä, suljetussa Facebook-ryhmässä kerroin avoimesti koko tarinani siihen mennessä ja ne asiat joita etsin, kaipaan ja tarvitsen. Ääneen, suoraan.

Herkkänä, mutta kuitenkin anteeksipyytelemättä, suurin toivein.

Keskustelin tuon vuoden aikana tilanteestani ja historiastani kymmenien ihmisten kanssa lukuisissa one-to-one tapaamisissa, keskinäisissä neuvonpidoissa, valmennuksissa ja epävirallisissa kohtaamisissa, ja useinkin myös yhteisillä kahdenkeskisillä aterioilla – itse kun olen aina uskonut ruoan ihmisiä yhdistävään vaikutukseen. Mikäpä olisi paremmin sopiva paikka ja aika sielujen lähentymiselle.

Kannattivatko panostukseni ja avoimmuuteni? Vastasivatko universumi ja kanssaihmiset valmennuksissa ja muissakin yhteisissä ympyröissä tuon alkumantran kutsuun, pääsinkö asiassani eteenpäin, sainko solmujani auki? Löysinkö elämääni kauniita sieluja?

Tietyllä tavalla, kyllä. Valmennusvuoteni aikana lähipiiriini jäi ohjelman kautta noin puolen tusinan ihmisen ryhmä, joista tuli sydänystäviäni. Aivan upeita ihmisiä jotka ovat kulkeneet mukanani jäsenvuoteni jälkeenkin, toivottavasti vielä pitkään. Tiedätte keitä olette, rakastan teitä, Musiikkitalolla taas tavataan! 💝

Mutta laajemmassa katsannossa, tulivatko tarpeeni ja toiveeni kohdatuiksi sielun ja kehon tasolla tavalla, jonka kokisin auttaneen itseäni?

Toki tuohon vuoteen mahtui myös hyviä hetkiä, lupaavia tapaamisia ja tapahtumia, jolloin kaikki näytti aurinkoiselta, positiiviselta, lupaavalta.

Mutta kokonaisuutena, niin paljon kuin ylätasolla, pinnallisemmissa kontakteissa eli irvokkaammin ilmaistuna juhlapuheissa korostettiin ihmistä, ihmisyyttä, ihmisen arvoa toiselle ihmiselle, oltiin positiivisia ja maailmaa syleileviä, oli kuitenkin olemassa raja, jota yksikään ei halunnut ylittää. Raja, jolla oli helpompaa todeta vain, että ”kyllä universumi hoitaa”, kääntää selkä ja poistua pikamarssia paikalta parempaan seuraan.

Universumi ei hoitanut.

Yhtäältä jokainen ei olisi tehtävään sopinutkaan, toisaalta kuitenkin niin monella olisi ollut siihen kaikki mahdollisuudet, kaikki kyvyt, kaikki tarvittava. Kannattaa aina muistaa, että universumi ei rakasta, auta ja tue meitä kasvottomana ja aineettomana, vaan me saamme sen vastaukset kanssaihmistemme läsnäolon ja fyysisen maailman käytännön toiminnan kautta.

Onnittelut kaikille heille, joiden elämään tuo itsensäkehittämisohjelma ja siinä toimiminen toivat paljon kaikkea hyvää, kaikkea sitä, mitä he mukaan tullessaan halusivatkin. Muistakaa onnistumistennekin keskellä, että mukaan mahtui myös toisenlaisia lopputulemia.

Ehkä asia on nähtävä näin: Ihminen on vain ihminen, heikko, herkkä.

Parhaimmillaan toimivissa ihmissuhteissa ja kontakteissa, parina, joukkueena, yhteistyössä toisten kanssa. Alastomimmillaan ja heikoimmillaan yksin, ymmärtäessään, että hän ja hänen ongelmansa eivät merkitse muulle maailmalle ja kanssaihmisille paskaakaan.

Niissä pimeyden ja voimattomuuden hetkissä mitataan oma arvomme itsellemme, kykymme nousta sirpaleiden keskeltä uuteen aamuun, uuteen alkuun.

Yksin, yhdessä.

IE

Kuva: John Hain / Pixabay