Lupauksista ja luottamuksesta

”Fool me once, shame on you, fool me twice, shame on me.”

En tiedä onko kyse vain tämänhetkisestä trendistä, vai onko aina ollut niin että aivan liian moniin kanssaihmisiin ei voi luottaa edes pienissä, saati sitten yhtään suuremmissa asioissa. Ehkä on niin, että itse sanansa ja lupauksensa pitävänä sitä pitää toisiakin samanlaisina. Sanansa mittaisina.

Kunnes realismi ja elävä elämä leipovat voimalla ympäri korvia.

Itse kuulun siihen ikäluokkaan – ja niin väitän, myös sukupuoleen – jolle lupausten tekemisen lisäksi niiden pitäminen on vähintäänkin yhtä tärkeää.

Toisaalta en halua tehdä tästä pelkkää sukupuolisidonnaista kysymystä, vaikkakin kokemusteni mukaan suurimmat ja sydäntäsärkevimmät petetyksi tulemiset kohdistuvat juurikin yhteistoimintaan kauniimman sukupuolen edustajien kanssa. Monilla heistä jopa perusrehellisyyskin on liian usein täysin hakusessa.

Keskinäisessä luottamuksessa ja lupausten pitämisessä on lähtökohtaisesti kyse aivan normaaleista ihmisten välisistä suhteista, oman itsensä arvostamisesta siinä missä toisen ihmisen kunnioittamisestakin.

Kuitenkin aivan liian monet tekevät ja kommunikoivat suuria päätöksiä hetkessä ja sen tunnetilassa. Huomattuaan mihin on tullut sitouduttua alkaa perkeleellinen tekosyitten keksiminen, venkoilu, valehtelu, välttely, pilkunnussiminen ja ”sanoin näin-ja-näin, en näin-ja-näin” -peli. Koettu on.

Siinä kaikkeen sanottuun ja kirjoitettuun pureudutaan suomen kielen professorin tarkkuudella.

Jokainen keskustelun osanen: tilanne, sana, välimerkki, sijamuoto ja lauseenvastike (rivien välit mukaan luettuina) avataan ja leikellään ihmissuhteen ruumiinavauspöydälle huippupatologin tarkkuudella, ja jo kerran yhdessä sovittu asia sisältöineen järjestellään ja kursitaan kasaan mielivaltaisesti aivan uuteen muotoon.

Synnytetään tekstuaalinen Frankensteinin hirviö ja se mikä kerran pyhästi luvattiin ja sovittiin, kirjoitettiin tai sanottiin, on sanoja ja niiden käyttöä tulkiten ja bastardisoiden tehty sanomattomaksi ja lupaamattomaksi.

Ja jos muuhun ei pystytä, niin parhaassa tilanteessa koko keskustelun olemassaolo sisältöineen kielletään tarpeen tullen nykyisin muodissa olevaan Donald Trump-tyyliin: ”En ole sopinut enkä luvannut yhtään mitään, asiasta ei ole koskaan keskusteltu, emme ole tavanneet enkä totta puhuen edes tunne koko henkilöä”, samalla kun selän takana siinä missä joskus jopa kasvojen edessäkin on härkitty yhtä sun toista.

Niinpä.

Lisäksi valttikorttina on tämä toteamus, joka sopii nykyiseen some-aikaan paremmin kuin pitkä nenä päähän: ”Mun luurin automaattinen tekstinkorjaus kirjoitti kaikki ne viestit sulle ihan itse ja lähetti ne sulle, ne ei olleet mun tekstiäni. Enkä niissä pillukuvissakaan ole mä, vaikka tatskoista päätellen vois siltä vaikuttaakin.”

Aivan.

Vaikka sanan syömisessä on kusettajien itsensä ja ulkopuolisen yleisön näkökulmasta varmaan viihdyttävä ja hirtehinenkin puolensa (”Sai siinä kusipää mies taas kerran sen mitä ansaitsikin”), niin kokonaisuudessaan toisen ihmisen luottamuksen, hyväuskoisuuden ja usein myös rakkauden hyväksikäyttäminen ei ansaitse yhdeltäkään sanansa mittaiselta ihmiseltä mitään muuta kuin suoran vastauksen:

”Suksi vittuun siitä, kaltaistesi valehtelijoiden joukkoon.”

Jokainen tässä elämässä tehty toteuttamaton lupaus on energiaa ja roikkuu mukana elämästä seuraavaan, seuraavaan sielujen keskinäiseen yhteyteen niin kauan että ne lunastetaan. Siksi minä pidän tässä elämässä omalta puoleltani sen minkä lupaan.

Mitä enemmän olen etenkin viime aikoina pettynyt ihmisiin, joille annetut lupaukset eivät merkitse mitään, olen joskus itsekin pohtinut lipumista kusettajien kaartiin. Mikä estää myös minua vajoamasta siihen samaan valeen suohon, aloittamasta kusetuksen kierrettä, viilaamasta patologisesti linssiin kaikkia hyväuskoisia ja nauttimaan kusetukseni tuloksista?

Syy siihen on selvä.

Tiedän sen, että jos sille tielle sortuu, siltä ei ole paluuta.

Jokaisella petetyllä lupauksella on merkityksensä, niin energeettisesti kuin karmallisestikin. Ja vaikka antajalle se ei merkitsisi yhtikäs mitään, vastaanottajalle se saattaa olla juurikin se asia, joka pitää hänet kiinni elämässä, auttaa nostamaan hänet ylös silloin kun hän on vaipumassa pinnan alle.

Tietylle ihmiselle tässä elämässä tuo ei kuitenkaan kerran merkinnyt yhtikäs mitään. Hukkumaan jätti.

Toivoa sopii että loppujen lopuksi edes karma kuittaa, vaikka elävän elämän kokemukset todistavat, että siihenkin on koko ajan vaikeampi luottaa.

IE

Kuva: Jametlene Reskp / Unsplash