Vedenjakajalla

Viimeiset ajat, ehkä viimeiset kolme vuotta, ovat olleet itselleni äärimmäisen koettelevia.

Monet niistä asioista, ajatuksista ja uskomuksista joihin olen aikojen kuluessa oppinut luottamaan eivät enää kanna. Ne eivät anna tukea, eivät nostata luottamusta, eivät luo toivoa tai tuo uskoa uuteen päivään. Aiemmin elämässä mukana ollut odotus ja toive paremmasta ovat huvenneet, kuin niitä ei olisi koskaan ollut olemassa.

Tuntuu kuin jokaista pikkuruistakin valonpilkahdusta seuraisi yhä syvempi pimeys. En tiedä, voiko kohdallani puhua sielun pimeästä yöstä, mutta siitä huolimatta tuskallisesta ajanjaksosta on kyse.

Myös monet niistä ihmisistä, joiden kanssa olen elänyt ja jakanut elämääni sen moninaisten tapahtumien, niin ilojen kuin surujenkin kautta, ihmisistä, jotka joskus taivalsivat samalla henkisellä tiellä kanssani, olivat osa ”heimoani” ja tavallaan osa minua, ovat muuttuneet. Nykyisin suuri osa heistä on muuttunut mykiksi, niin äänensä kuin näppäimistön käyttönsäkin puolesta. Kuin heitäkään ei olisi koskaan ollut olemassa.

Ihmiset muuttuvat. Tilanteet muuttuvat. Ajat muuttuvat. Tuo kaikki on aivan luonnollista.

Se on asia, joka minun on täytynyt vain hyväksyä. Omalta osaltani olen alkanut suhtautua heihin aivan samalla tavalla, kuin miten olen itse tullut viime aikoina vastaanotetuksi. Vetäytymään kauemmas heistä, joiden kanssaihmisten arvottamis-, arvostamis- ja hyväksymiskoodistoon kuuluu se, että aina olisi oltava suupielet ylöspäin ”vaikka syrän märkänis”. Ihmiselämä ei kuitenkaan aina ole mallia palleramstedt.

Rapu-luonteeseeni (olen siis nousumerkiltäni Rapu) kuuluu omistani huolehtiminen, ja olen ollut luonteeltani sellainen aina. Sanovat, että iän lisääntyessä nousumerkin tunnusmerkistö nousee ihmisessä ulkoapäin katsottuna jopa aurinkomerkkiä huomattavammaksi, käytännön elämässäni olen huomannut saman asian. Surullista vain, että sen sivutuotteena on noussut myös omalla kohdallani toive tulla itse kohdelluksi samoin.

Niin turhaan.

Se, että ihminen pystyy löytämään mielekkyyttä olemassaoloonsa on lähtökohtaisesti hänen sisällään.

Toisaalta tuohon sisältyy luonnollisesti myös se, että tulemme ihmisinä toisten hyväksymiksi, ymmärtämiksi ja vastaanottamiksi niin henkisesti kuin kehollisestikin – ihminen kun on psykofyysinen kokonaisuus.

Jokainen meistä tulee uskollaan autuaaksi, uskoo sitten itseensä tai johonkin suurempaan voimaan. Itse olen toki vieläkin sitä mieltä, että on olemassa suurempi voima joka ohjailee meitä ja kaikkea elämässämme, mutta tekeekö se sitä meidän eduksemme vai meitä vastaan, siitä alan olla vahvasti jäljempää mieltä.

Tällä hetkellä universumi on minulle, minun näkökulmastani ja kokemusteni mukaan vain ja ainoastaan välinpitämätön, ennakoimaton, pettävä ja hylkäävä selkäänpuukottaja. Täydellisen myrkyllinen jumalainen feminiini. Me olemme vain koe-eläimiä sen suuressa ihmiskokeessa.

Ehkä tämän kohdalleni tuodun tilanteen tarkoituskin on pakottaa minut etsimään ja löytämään oma voimani, tukeutumaan vain ja ainoastaan itseeni.

Vedenjakajalla, sink or swim.

IE

Kuva: Cocoparisienne / Pixabay