Kieltäytyjästä tarvitsijaksi

On hyvin mielenkiintoista, miten joskus menneisyydessä pintautunut ylimielisyys ja selän kääntäminen voivat pikaisesti muuttua omakohtaisissa ongelmissa avun tarpeeksi, avun pyytämiseksi, jopa jonkin tason nöyryydeksikin, kun aiemmasta avun antamisesta kieltäytyjästä tulee itse avun tarvitsija.

Miksi pienelle ihmiselle on niin vaikea ymmärtää, että tietyissä tilanteissa tarvitsemme jokainen joskus toistemme apua?

Miksi on niin vaikea muistaa, että kukaan meistä ei pärjää täysin omillaan aina ja kaikissa tilanteissa?

Miksi on niin helppoa kääntää selkä ja sulkea korvansa toisten pyynnöiltä? Niin helppoa vaientaa sisällä se pieni ääni, joka sanoo: ”Auta nyt hyvä ihminen tuota toista kun hän viimeinkin rohkaistui apuasi pyytämään”, tai todeta, että ”Moraalini ei anna periksi auttaa”, vaikka todellisuudessa avun antamisen kohde ja hänen ulkoinen habituksensa määrittelevät täysin kulloisenkin tilanteen moraalin tai sen moraalittomuuden.

Tekosyiden lista on loppumaton.

Niin ihmissuhteiden mikro- kuin makrotasollakin maailmamme pyörii ihmisten toisilleen jakaman rakkauden, hyväksymisen ja hyvän tahdon varassa. Mihin joudumme ilman noita ihmiselämän tärkeimpiä rakennuspalikoita?

Kysyn mihin joudumme, sillä olen joutunut omassa elämässäni – avun toivojana – huomaamaan sen, että on asioita, tilanteita ja jopa ihmisiäkin, jotka eivät auttajan näkökulmasta täytä ihmis- ja itseisarvossaan edes auttamisen minimirajaa.

Mitä tapahtuu silloin, kun inhimillisyydestä, hyväksymisestä ja rakkaudesta sen kaikissa muodoissaan tulee lopullisesti pelkkää kylmää kauppatavaraa, jota myydään ja josta maksetaan ainoastaan tunteettomalla valuutalla?

Opettaako se ihmistä auttamaan kanssaihmisiään, kun hän huomaa apua tarvitessaan saavansa apua vai pitääkö hänen itse jäädä vaille kaikkea apua ennenkuin hän ymmärtää voivansa tarjota ja antaa sitä toisille?

Itse väitän ja koen vahvasti niin, että toisen ihmisen auttaminen joko on myötäsyntyisesti ihmisellä sydämessä tai sitten sitä ei ole.

Toisaalta omien haavojeni kautta olen huomannut, että hylätyksi ja marginalisoiduksi tuleminen ei ole parantanut minun haluani auttaa muita.

Minusta, aiemmin monessa hyvässä asiassa mukana olleesta ja toisia tukeneesta hyvästä miehestä on tullut vähän kerrassaan vetäytyjä, ja omat tarpeiden täyttymättömyyden ja osattomuuden kokemukseni ovat vahvistaneet omia arvottomuuden tunteitani. Jos minulla ja tarpeillani ei ole muulle maailmalle mitään merkitystä, miksi antaisin muidenkaan tarpeille mitään arvoa?

Kertokaapa se, te minulle eri tilanteissa selkänne kääntäneet.

Mitä tapahtuu silloin, kuin viimeinenkin, raastavissa elämänhaasteissa rispaantunut entinen kaunis sielu kieltää apunsa viimeiseltä sitä tarvitsevalta?

Kiittämätön on kiittämätön ja apua antamaton jatkaa linjaansa, ellei herää omakohtaisten haasteiden ja niihin avun saamisen kautta auttamaan muita.

Ja jotkut eivät herää koskaan.

IE

Kuva: Stefan Keller / Pixabay (osa suuremmasta kuvasta)

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *