Tanssijatar

Kerran, silloin kuin sitä kaikkein vähiten odotat, tapaat ihmisen joka pelkällä olemassaolollaan ja energiallaan muuttaa koko elämäsi, koko maailmasi, koko olemisesi perusvireen.

Hän järkyttää tuntemisesi pohjaa niin hyvässä kuin pahassakin. Saa sydämesi laulamaan noustessaan kanssasi vuorille katsomaan nousevan auringon ensisäteitä tai suistaa sinut tuonen teräsjäähän pettäessään tämänkertaisen elämänsä pyhimmän lupauksensa sinulle.

Ja kaikki tämä tapahtuu siksi, että monien suurta intohimoa ja rakkautta kuin rajatonta pahuuttakin sisältäneiden entisten yhteisten elämienne jälkeen teidän on kerran aika sulautua yhteen, lopullisesti. Tasata tilit, solmia rauha jumalaisen feminiinin ja jumalaisen maskuliinin välille, pyytää ja antaa anteeksi toisillenne kaikki yhteisten elämienne aikana toisillenne tekemänne pahat teot. Parantaa omat sisäiset haavanne samalla toinen toistanne auttaen ja tukien, jotta voitte palata yhteen ikuisesti sulautuen yhdeksi liekiksi, yhdeksi sieluksi.

Teille, jotka uskotte entisiin elämiin, sielunkumppanuuteen ja kaksoisliekkiyteen tämä ei ole mitään uutta.

Toisaalta teille, joiden haasteellisen kapeasta katsanto- ja ymmärryshorisontistanne nähtynä edellä kertomani on pelkkää hölynpölyä, toivotan hyvää päivänjatkoa. Tekstini ei ole tarkoitettu teille tässä ajassa, tässä hetkessä.

Silmänne tulevat kuitenkin avautumaan sillä siunatulla hetkellä, kun törmäätte samaan omalla kohdallanne. Sen jälkeen mietitte mielessänne, mikä muu kuin oma tietämättömyytenne ja ylimielisyyteen ja ivaan verhottu pelkonne saivat teidät kyseenalaistamaan tässä kertomani.

Tämä on tuokiokuva elämästä, ihmissuhteesta epätäydellisyyksineen, kipukohtineen ja niistä kumpuavine heikkouksineen. Kertomusta haasteista ja niiden kohtaamisesta, vielä tälläkin hetkellä auki olevista haavoista ja niistä toipumisesta. Kahdesta ihmisestä, joista kumpikin tietää mistä tässä tilanteessa on kyse, mutta mitä toinen ei kaikesta henkisyydestään huolimatta halua tunnustaa, edes itselleen.

Hän on se ihmissuhde, jota olen tekstissäni Vain mies? kuvannut vaikeaksi selittää, kirjoituksessani Kaikki mitä näät meitä yhdistää tärkeä yhteinen henkilö ja hieman toisessa sävyssä hän esiintyy kirjoituksessani Koirankopittamisen syvin olemus. Lisäksi hän on ollut ainakin jollain tasolla muusani niin monessa muussakin viimeisten reilun 4 vuoden aikana luomassani tekstissä. Niin hyvässä kuin vähemmän hyvässäkin.

En aio kertoa hänestä ihmisenä paljoa enempää, jotkut lukijoistani saattavat tuntea tämän henkilön, tietyt viittaukset, kielikuvat ja vihjeet voivat myös johdattaa heidät perille. Kuitenkin tärkeämpää kuin se kuka hän on, on hänen sielunsa, se mitä hän saa aikaan minussa, minä hänessä ja mitä me tunnemme toisistamme.

Se, mikä asiassa on näkökulmastani vähintäänkin mielenkiintoista on, että silloin kun suhteeni häneen on kunnossa, myös kaikki muut ihmissuhteeni – etenkin suhteeni naisiin – toimivat, tunnen olevani ja eläväni parasta elämääni. Sen näkevät ja tuntevat minusta kaikki, koko ulospäin säteilemäni energia muuttuu, siitä olen kuullut usein.

Jokainen taistelu välillämme on tuntunut kuin siltä viimeiseltä, alun huumassa ensimmäinen rankka välirikkomme tuntui siltä, kuin itse Kuolema olisi saapunut vierailulle, ratsastaa klonksutellut valkealla luisella ratsullaan elämäni paraatiovista sisään karmit kaulassa.

Ajan kuluessa olen oppinut suhtautumaan näihin yhteenottoihin ehkä hieman löysemmin, ei sillä etteikö pieni osa minusta kuolisi vieläkin joka kerta kun huomaan tulleeni karkoitetuksi hänen sydämestään ja maailmastaan. Sitä on tapahtunut useammin kuin voin edes muistaa, mutta siitä huolimatta sieluni ja sydämeni ovat pitäneet hänestä kiinni. Vahvasti.

Onko kyseessä karmallinen ihmissuhde?
Kyllähän tässä on karmaakin oiottu, mutta kyseessä on paljon enemmän.

Onko kyseessä sielunkumppanuus?
Tien kuoppaisuudesta päätellen jotain rajattomasti suurempaa ja syvempää.

Onko kyseessä kaksoiliekkisuhde?
Kaiken muun tapahtuneen lisäksi välillämme oleva, usein kaksoisiliekkiyteen yhdistetty ’runner-chaser’ -dynamiikka ja sen toistuva toteutuminen käytännön elämässämme pakoilemisineen ja pyydystämisineen, toisen testaamisineen, katkeraakin katkerampine riitoineen ja taisteluineen ja toisaalta käänteisesti pyrkimyksenä pitää tiukkaakin tiukammin toisesta kiinni tai yrittää palauttaa yhteyksiä jopa vuosikausien hiljaisuuksien jälkeen, antaa minun uskoa niin.

Joka tapauksessa meissä on olemassa parhaimmillamme yhdessä jotain äärettömän kaunista, täydellisyyden potentiaali, joka vielä odottaa täyttymystään. Maantieteellisestä ja fyysisistä eroista huolimatta, liekkiä ei pysty jakamaan ja erottamaan toisesta puolesta lopullisesti.

Kieli poskella voisi sanoa, että tässä ovat kasassa hyvin perinteisen suomalaisen elokuvakäsikirjoituksen ainekset:

Kuin sattuman kautta elämän rikkimankeloima runoilija Rujo Raanakko ja sanomattoman kaunis Tanssijatar kohtaavat toisensa. Tanssijatar on keskellä omaa paranemisprosessiaan, edeten kuitenkin rohkeasti ja tuloksekkaasti eteenpäin sielullaan, sydämellään ja kovalla työllä.

Tanssijatar nousee jaloilleen ja katoaa houkutusten maailmaan löytämiensä uusien voimiensa ja kykyjensä tunnossa – tottahan kauneudelle on aina kysyntää. Nainen jättää Raanakon hänen rakkauttaan pilkaten, luullen maailmalta saamansa arvostuksen, fyysisen palvonnan ja rakkautta etäisesti muistuttavan feikkituotteen pystyvän täyttämään hänen sydämessään olevan tunnetyhjiön.

Raanakko tuntee epäonnistuneensa ihmisenä täydellisesti, vannoo ettei koskaan enää rakastu, jättää sivistyksen ja rakentaa muurin itsensä ja muun maailman väliin.

Jossain vaiheessa Tanssijatar ymmärtää hänen ja Raanakon välisen suhteen syvimmän sisällön ja ymmärtää pettäneensä niin itsensä kuin Raanakonkin yritettyään saada koko maailman rakastumaan itseensä hinnalla millä hyvänsä. Huomattuaan, että kaikki muut ainoastaan käyttävät häntä hyväkseen ja raastavat hänestä irti kaiken sen mitä saavat, nainen palaa takaisin Raanakon riutuneen, raihnaisen rakkauden luo.

Siirappinen musiikki ja lopputekstit.

Päättyykö tarinamme näin?

Meillä molemmilla on vielä omilla suunnillamme, suhteissamme ja itsessämme paljon opittavaa ja parannettavaa. Toisaalta universumi on tuonut sielunpuolikkaita yhteen vieläkin meitä paljon kauempaa ja vieläkin mahdottomammista lähtökohdista, joten toivoa on niin kauan kuin on rakkautta.

Kaikella maailmankaikkeudessa on rytminsä, aikansa, järjestyksensä ja tarkoituksensa.

Jossain elämässä hän ja minä tulemme olemaan yhdessä niin kuin on tarkoitettu, kaikessa rakkaudessa, ikuisuudelta tuntuneiden taisteluiden tauottua.

Jossain elämässä jäätyneiden konfliktien annetaan sulaa ja aseet lasketaan molemmin puolin lopullisen rauhan tekemistä varten kaikessa rakkaudessa. Silloin liekinpuoliskot yhdistyvät ollakseen ikuisesti yhtä.

Tässä elämässä ei kuitenkaan ollut vielä sen aika.

IE

Musiikki: Annie Lennox: Why
Kuva: ShonEjai / Pixabay