Tanssijatar

Kerran, silloin kuin sitä kaikkein vähiten odotat, tapaat ihmisen joka pelkällä olemassaolollaan ja energiallaan muuttaa koko elämäsi, koko maailmasi, koko olemisesi perusvireen.

Hän järkyttää tuntemisesi pohjaa niin hyvässä kuin pahassakin. Saa sydämesi laulamaan noustessaan kanssasi vuorille katsomaan nousevan auringon ensisäteitä, tai suistaa sinut routaiseen yksinäisyyteen pettäessään sinut.

Ja kaikki tämä tapahtuu siksi, että monien suurta intohimoa ja rakkautta kuin ylitsepursuavaa pahuuttakin sisältäneiden entisten yhteisten elämienne jälkeen teidän on kerran aika sulautua yhteen, lopullisesti. Tasata tilit, solmia rauha jumalaisen feminiinin ja jumalaisen maskuliinin välille, pyytää ja antaa anteeksi toisillenne kaikki yhteisten elämienne aikana toisillenne tekemänne pahat teot. Parantaa omat sisäiset haavanne samalla toinen toistanne auttaen ja tukien, jotta voitte palata yhteen ikuisesti sulautuen yhdeksi liekiksi, yhdeksi sieluksi.

Teille, jotka uskotte entisiin elämiin, sielunkumppanuuteen ja kaksoisliekkiyteen tämä ei ole mitään uutta.

Toisaalta teille, joiden haasteellisen kapeasta katsanto- ja ymmärryshorisontistanne nähtynä edellä kertomani on pelkkää hölynpölyä, toivotan hyvää päivänjatkoa. Tekstini ei ole tarkoitettu teille tässä ajassa, tässä hetkessä.

Silmänne tulevat kuitenkin aukeamaan sillä siunatulla hetkellä, kun törmäätte samaan omalla kohdallanne. Sen jälkeen mietitte mielessänne, mikä muu kuin oma tietämättömyytenne ja ylimielisyyteen ja ivaan verhottu pelkonne sai teidät kyseenalaistamaan tässä kertomani.

Tämä on tuokiokuva elämästä, ihmissuhteesta epätäydellisyyksineen, kipukohtineen ja niistä kumpuavine heikkouksineen. Kertomusta haasteista ja niiden kohtaamisesta, vielä tälläkin hetkellä auki olevista haavoista ja niistä toipumisesta. Kahdesta ihmisestä, joista kumpikin tietää mistä tässä tilanteessa on kyse, mutta mitä toinen ei kaikesta henkisyydestään huolimatta halua tunnustaa, edes itselleen.

Hän on se ihmissuhde, jota olen aikaisemmassa kirjoituksessani Vain mies? kuvannut vaikeaksi selittää, kirjoituksessani Kaikki mitä näät meitä yhdistää tärkeä yhteinen henkilö ja hänen toinen etunimensä, ja hieman toisessa sävyssä hän esiintyy kirjoituksessani Koirankopittamisen syvin olemus. Lisäksi hän on ollut ainakin jollain tasolla muusani niin monessa muussakin viimeisten lähes 4 vuoden aikana luomassani tekstissä. Niin hyvässä kuin ei-niin-hyvässäkin.

En aio kertoa hänestä ihmisenä paljoa enempää, jotkut teistä lukijoistani tunnette tämän henkilön, tietyt viitttaukset, kielikuvat ja vihjeet johdattavat teidät viimeistään perille. Kuitenkin tärkeämpää kuin se kuka hän on, on hänen sielunsa, mitä hän aikaansaa minussa, minä hänessä ja mitä me tunnemme toisistamme.

Se, mikä asiassa on näkökulmastani vähintäänkin mielenkiintoista on, että silloin kun suhteeni häneen on kunnossa, myös kaikki muut ihmissuhteeni – etenkin naissuhteet – toimivat, tunnen olevani ja eläväni parasta aikaani. Sen näkevät ja tuntevat minusta kaikki, koko ulospäin säteilemäni energia muuttuu, siitä olen kuullut usein.

Jokainen taistelu välillämme on tuntunut kuin siltä viimeiseltä, alun huumassa ensimmäinen rankka välirikkomme tuntui siltä, kuin itse Kuolema olisi saapunut vierailulle, ratsastaa klonksutellut valkealla luisella ratsullaan elämäni paraatiovista sisään karmit kaulassa. Ei sitten kuitenkaan.

Ajan kuluessa olen oppinut suhtautumaan näihin yhteenottoihin ehkä hieman löysemmin, ei sillä, etteikö osa minusta kuolisi vähän joka kerta kun huomaan joutuneeni ulos hänen maailmastaan ja sydämestään. Sitä on tapahtunut useammin kuin voin edes muistaa, mutta siitä huolimatta sieluni ja sydämeni ovat pitäneet hänestä kiinni.

Onko kyseessä karmallinen ihmissuhde?
Kyllähän tässä on karmaakin oiottu, mutta kyseessä on paljon enemmän.

Onko kyseessä sielunkumppanuus?
Tien kuoppaisuudesta päätellen jotain paljon syvällisempää.

Onko kyseessä kaksoiliekkisuhde?
Kaiken muun tapahtuneen lisäksi välillämme oleva, usein kaksoisiliekkiyteen yhdistetty ’runner-chaser’ -dynamiikka ja sen toteutuminen käytännön elämässämme pakoilemisineen ja pyydystämisineen, toisen testaamisineen, pettämisineen ja toisaalta käänteisesti pyrkimyksenä pitää tiukkaakin tiukammin toisesta kiinni, antaa minun uskoa niin.

Joka tapauksessa meissä on parhaimmillamme yhdessä jotain äärettömän kaunista, täydellisyyden potentiaali, joka vielä odottaa täyttymystään. Maantieteellisestä ja fyysisistä eroista huolimatta, liekkiä ei pysty jakamaan ja erottamaan toisesta puolesta lopullisesti.

Kieli poskella voisi sanoa, että tässä ovat kasassa hyvin perinteisen suomalaisen elokuvakäsikirjoituksen ainekset:

Kuin sattuman kautta elämän rikkimankeloima runoilija Rujo Raanakko ja satumaisen kaunis Tanssijatar kohtaavat toisensa. Tanssijatar on keskellä omaa paranemisprosessiaan, edeten kuitenkin rohkeasti ja tuloksekkaasti eteenpäin sielullaan, sydämellään ja kovalla työllä.

Tanssijatar nousee jaloilleen ja katoaa houkutusten maailmaan löytämiensä uusien voimiensa ja kykyjensä tunnossa – tottahan kauneudelle on aina kysyntää. Nainen jättää Rujo Raanakon hänen rakkauttaan pilkaten, luullen maailmalta saamansa arvostuksen, fyysisen palvonnan ja rakkauden tapaisen feikkituotteen pystyvän täyttämään hänen sydämessään olevan tunnetyhjiön.

Raanakko tuntee epäonnistuneensa ihmisenä täydellisesti, vannoo ettei koskaan enää rakastu, jättää sivistyksen ja rakentaa muurin itsensä ja maailman väliin.

Jossain vaiheessa Tanssijatar ymmärtää hänen ja Raanakon välisen suhteen syvimmän sisällön ja ymmärtää pettäneensä niin itsensä kuin Raanakonkin yritettyään saada koko maailman rakastumaan itseensä hinnalla millä hyvänsä. Huomattuaan, että maailma ainoastaan käyttää hyväksi ja raastaa ihmisestä irti kaiken sen mitä saa, nainen palaa takaisin Raanakon riutuneen raihnaisen rakkauden luo. Siirappinen musiikki ja lopputekstit.

Päättyykö tarinamme näin? Selvästikin meillä molemmilla on vielä omilla suunnillamme, suhteissamme ja itsessämme opittavaa ja parannettavaa.

Kaikella maailmankaikkeudessa on rytminsä, aikansa, järjestyksensä ja tarkoituksensa.

Jossain elämässä hän ja minä tulemme vielä kerran olemaan yhdessä niin kuin on tarkoitettu, kaikessa rakkaudessa, ikuisuudelta tuntuneiden taisteluiden tauottua. Silloin liekinpuoliskot yhdistyvät ollakseen ikuisesti yhtä. Tässä elämässä ei kuitenkaan ollut vielä sen aika, siitä hän piti tällä kertaa huolen.

Taistelut siis jatkukoot niin kauan kuin tarpeen on, niin monessa tulevassa yhteisessä elämässä kuin tarpeen on. Niitä on epäilemättä edessä vielä lukuisia.

Kerran, jossain elämässä aseet kuitenkin lasketaan lopullisen rauhan tekemistä varten, viimeisen kerran.

IE

Musiikki: Annie Lennox: Why
Kuva: ShonEjai / Pixabay

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *