Kuka auttaa auttajaa, kuka tukee tukijaa?

Jokaisessa sukulais-, ystävä- ja tuttavapiirissä on ainakin yksi ihminen, jonka kaikki tietävät ja tuntevat sinä kauniina sieluna, jonka puoleen voi kääntyä silloin kun apua tarvitaan.

Oli kyse sitten fyysisestä tuesta, keskusteluavusta eli lähimmäisen eteenpäin potkimisesta sanan positiivisimmassa merkityksessä, tai henkisestä/hengellisestä kannattelusta hädän hetkellä.

Tämä ihminen on aikojen alusta tavalla tai toisella ajautunut auttamaan kanssaihmisiään, eli kaikki ovat tottuneet kääntymään hänen puoleensa apua tarvitessaan. Auttajat ovat niitä ihmisiä, joilla on aina tiedossaan jotain kättä pidempää tueksi toisille, he saavat asiat liikkeelle ja tapahtumaan, heissä on rakkautta, voimaa, valoa, ymmärrystä ja näkemystä.

Mutta ennemmin tai myöhemmin jokainen meistä, niin myös se muita aina auttava joutuu tilanteeseen, jossa omat voimat eivät tunnu riittävän. Kenen suuntaan muille aina auliisti apuaan jakavat kääntyvät silloin? Yläkerran? Kaikkein lähimpiensä? Toisten auttajien, ehkä myös joskus aiemmin auttamiensakinko?

Toteutuuko tämä Pave Maijasen Pidä huolta-kappaleessaan esittämä kaunis ajatus ihmiselämässä millään tasolla:

”Sillä jokainen joka apua saa,
sitä joskus tajuu myös antaa,
tajuu myös antaa,
antaa.”

Onko menneisyydessä apua saaneilla sydäntä nousta haasteen barrikaadeille silloin kun heitä tarvitaan?

Valitettavasti liian monessa tapauksessa näin ei käy. Apu, sen pyytäminen ja vastaanottaminen eivät kohtaa. Ylläolevan lainauksen sanasta joskus tulee avun tarjoamisen ratkaiseva este ja riippakivi, jonka perusteella otetaan helposti etäisyyttä ja askelia pois tilanteesta.

”Mutta kun minä en osaa/pysty/jaksa/voi tehdä mitään. Nyt, juuri tällä hetkellä. Mutta kyllä minä sitten joskus…”

Niin pahalta kuin tuo tuntuu, niin arvelen (oikeasti: tiedänkin) aika monen auttajan kroolaavan omassa elämässään ja haasteissaan aika syvällä uima-altaan syvässä päässä. Jopa niin, että me tavan tallaajat emme sitä edes ymmärrä. Joskus hekin tarvitsevat meitä, autettaviaan, aivan yhtä paljon kuin me tarvitsemme heitä omissa haasteissamme.

Meidän ei aina tarvitse tehdä paljoa, kunhan vain olemme olemassa myös heille heidän voimattomuuden hetkillään. Kuuntelemisessa, olkapäässä ja halauksessa on uskomaton voima, fyysisestä tuesta ja käytännön toiminnasta puhumattakaan.

Itse olen kaikille minua aikojen kuluessa auttaneille aina käytettävissä ja tähänkin mennessä tarjonnut apuani ja tukeani, kun olen tiennyt että sitä tarvitaan tai pyydetään.

Tie eteenpäin ja kohti valoa lähtee aina yksilöstä, ihmisestä itsestään, siitä pienestä valon hippusesta joka on olemassa kaikissa meissä huolimatta siitä, että joskus tunnemme olevamme täysin pimeässä. Mutta ratkaisevilla hetkillä jokainen meistä voi olla lähitukena, auttamaan auttajiamme nousemaan takaisin valoonsa ja voimaansa.

Olla ihmisenä ihmiselle.

Auttajat ovat aivan tavallisia ihmisiä, siinä missä me kaikki. He ovat ottaneet kannettavakseen suuren tehtävän meitä auttaessaan, ja sitä kautta kantavat mukanaan tavallistakin suurempia henkisiä ja sielullisia taakkoja.

Kaikki lähtee aikuisten oikeasti liikkeelle kauniiden sielujen välisestä yhteistyöstä. Sinusta ja minusta. Välittämisestä, ymmärtämisestä, hyväksymisestä, rakkaudesta.

Halusta tukea, halusta kantaa.

Ystävät, auttajat – lean on us. Kertokaa meille kun tarvitsette apuamme.

Pidetään huolta 💗

IE

Kuva: Ben Kerckx / Pixabay

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *