Miten meni, noin niinku omasta mielestä?

Olen hyvin usein tarjonnut omaa apuani kanssaihmisilleni kun olen huomannut sitä tarvittavan tai aina kun sitä on suoraan minulta pyydetty.

Toiseen suuntaan liikenne ei ole kulkenut ollenkaan samaan tapaan, edes vaaleanpunaisten lasien läpi tai elektronimikroskoopilla tarkasteltuna, vaikka olisin kuinka halunnut nähdä jossain edes pienenpieniä todisteita asiasta. Atomit kun eivät valehtele.

Niin moni nykyihmisistä – etenkin nuoremmista – unohtaa, että jokainen ihmissuhde on kaksisuuntainen tie.

Olen kokenut uskomattoman tökerönä ja loukkaavana sen, että joillekin minun aiemmin auttamilleni ja tukemilleni, joskus todella tärkeille ihmisille elämässäni minun tarpeeni tai habitukseni ovat myöhemmin muodostuneet esteiksi auttamiselleni. Tämä paitsi ilman aktiivista avunpyyntöäni (vaikka he ovat selvästikin tienneet ja ymmärtäneet tilanteeni), käytännössä myös aina itse nöyrryttyäni apua pyytämään. Apuja on näköjään aina niin hienoa saada omassa hädässä, mutta sen vastavuoroisuuden voi kaikessa kiitollisuudessa ja hiljaisuudessa autuaasti unohtaa. Hallelujaa!

Eli summaten: nuo ihmiset ja heidän apunsa ovat aina olleet heidän omasta mielestään aivan liian arvokkaita annettavaksi kenelle hyvänsä, eli heidän näkökulmastaan, selkokielisesti sanottuna Mr. Nobodylle. Tiedän etten ole tilanteessani yksin.

Meitä Nobodyjä – niin miehiä kuin naisiakin – on paljon.

On aivan turhaa jauhaa siitä, miten esimerkiksi avunpyytäjän ulkomuoto ei vaikuttaisi mihinkään, liian monelle pinta on kaikki mitä on olemassa. Vain kauniit ihmiset kun ovat niitä hyviä ihmisiä, eikö totta? Ja onhan meitä rumia aina niin mukavaa puukottaa selkään, eikös?

Jos autetuksi tuleminen perustuisi ainoastaan sen saajan ihmisarvoon tai avun antajan hyvään sydämeen, niin silloin kaikki maailmassa saisivat kaiken tarvitsemansa avun sitä tarvitessaan. Me kaikki tiedämme, että maailma on pinnallisuuden ja pinnallisten kauniiden ihmisten, jotka jumaloivat ainoastaan itseään ja nuoleskelevat muita kaltaisiaan, joten niin ei tapahdu.

Eikä tuossa ole toisaalta mitään eroa ns. henkisten ja tavallisten ihmisten välillä, suurin osa henkisistäkin ihmisistä ovat ensin ihmisiä, ja sitten henkisiä, jos edes sittenkään. Joukkoon mahtuu monenlaista viheltäjää. Siellä naurun ja ylimielisyyden takana kaikilla pinnallikoilla olisi kuitenkin hyvä edes hypoteettisesti pohtia seuraavaa skenaariota:

Kaikkein äärimmäisin esimerkki – mitä tapahtuu silloin, kun teidän tai teille maailman tärkeimmän ihmisen vakavasti sairastuessa selviää, että yksi aiemmin hylkimistänne onnettomista on Suomessa ainoa mahdollisuutenne oman henkenne tai elämänne tärkeimmän ihmisen hengen pelastamiseen, esimerkiksi luuytimensiirron tai elinluovutuksen kautta?

Luuletteko, että hän auttaa teitä ilolla tultuaan toistuvasti teidän tylyttämäksenne, loukkaamaksenne, hylkäämäksenne?

Joissakin harvoissa tapauksissa hän kääntää teille selkänsä ja toivoo teidän tai rakkaimpanne kuolevan, samaan aikaan kun hänen korvissaan kaikuvat teidän ilkeimmät sananne ja pahimmat loukkauksenne yhteisestä historiastanne. Katkerat muistot siitä, kuinka hän ei silloin, vuosiin, ehkä vuosikymmeniin ollut teille ainoankaan hyvän sanan tai teon arvoinen.

Tuosta päätöksestä häntä ei voi syyttää, ei syyllistää, itsehän olette kuoppanne itsellenne ja läheisimmällenne kaivaneet.

Toisaalta – teidän onneksenne – useimmilla meistä, teidän loukkaamistanne ja nöyryyttämistänne ihmisistä, on sydän paikallaan ja me osaamme nähdä maailman myös teidän kannaltanne, mihin te ette koskaan pystyneet kun meistä oli kysymys. Annamme itsestämme sen mitä suinkin pystymme, ja arvioimme tilannetta syvällä sisimmässämme sen jälkeen. Meille hädässä oleva ihminen avuntarpeineen merkitsee, se pinnallinen ilkeä paskiainenkin.

Sen jälkeen teiltä voi hyvällä syyllä kysyä, miten te, lopputuleman tietäen vastaisitte rehellisesti kysymykseen:

”Mitenpä meni teiltä tämä tämänkertainen onnistunut avunpyyntikierros, noin niinku omasta mielestä?”

”Olipa hyvä, että se mistään mitään ymmärtämätön ***** taas auttoi, me voidaan taas jatkaa elämäämme normaalisti omiemme kanssa, niin kuin sekin typerys, yksin.”

Siinä teidän kiitollisuutenne ja sen koko kuva.

IE

Kuva: John Hain / Pixabay