Universumin huumorintaju

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että universumilla ei ole huumorintajua.

Tuo on aivan totta, ei sillä olekaan.

Se taisi alunperinkin syntyä huumorintajuttomana, universumipentueen pienimpänä ja heikoimpana. Sen isommat sisarukset imivät synnyttäjä-äitiversumista kaiken hyvän, kauniin ja positiivisen,  jättäen pienimmälle sisarukselleen vain rippeet kaikesta.

Se oppi reagoimaan asioihin kylmästi: ei hyvää, ei pahaa, ei iloa, ei surua, kunhan vain juuri ja juuri hengissä selvisi. Kun se ei itse tunteisiin kyennyt, se laittoi luomansa ihmissielut tänne kokemaan kaikkia mahdollisia tunteita ja sen tuloksia me tässä maailmassa – niin hyvässä kuin pahassakin – nyt niitämme.

Tuossa mielessä onkin hyvin tilanteeseen sopivaa, miten minun ja Tanssijattaren suhde on toiminut – tai suomeksi sanottuna ollut toimimatta – kaikki nämä vuodet. Vain tunteeton universumi on voinut kehittää jotain niin käsittämätöntä.

Mitä minuun ja häneen tulee, en toki ole missään nimessä syytön.

Olemme molemmat tehneet toistemme kohdalla aikojen kuluessa paljon virheitä, mutta toisaalta, olisinko tässä tilittämässä teille sielunmaisemaani tätä yhtä ihmistä koskien kaikkien näiden vuosien jälkeen, jos olisin kokenut, että asiassa, tilanteessa tai mukana olevissa sieluissa ei olisi mitään sen ihmeellisempää?

Te, jotka tiedätte. Te henkisistä henkisimmät, te kanarialinnut, joille henkimaailma puhuu suoraan Korkeampaa Intuitiota ja jotka sitä ymmärrätte, kertokaa te. Itsehän en omine intuitioineni tajua mitään muuta, kuin että olen elänyt vuosia henkisessä lihamyllyssä.

Miksi vieläkin, kaikkien näiden vuosien taistelujen, pettymysten, surun ja kivun jälkeen, hänen tapaamisensa sulattaa roudan rinnastani, ero hänestä rusikoi sydäntäni ja jopa hänen kuvaansa törmääminen säpsäyttää minua kuin sähköisku?

Miksi tunnen hänet lähelläni häntä ajatellessani, vaikka hän on satojen kilometrien päässä minusta?

Miksi on olemassa vain yksi, joka vaikuttaa minuun näin olematta itse paikalla?

Ymmärrän hyvin, että kaikki tässä kirjoittamani on munkkilatinaa niille, jotka eivät koskaan ole kokeneet tai tunteneet mitään vastaavaa. Niille, jotka antavat älyn ja järjen hallita itseään. Niille, jotka vaimentavat sisäisen äänensä ja intuitionsa. Kaikille niille, jotka ovat samanlaisia kuin millainen itse olin vuosikymmeniä luullessani älyn, ihmisjärjen ja logiikan selittävän kaiken, kunnes sieluni silmät avautuivat.

Käsittämätöntä, mutta mielenkiintoista.

Niin mielenkiintoista.

Yleensä kirjoittaessani – ainakin luullakseni – esitän asiani suhteellisen suoralla ja selvällä suomen kielellä. Tästä tuli nyt tällä kertaa paljolti tällaista blogikuvauksessanikin kertomaani tajunnanvirtaa, esteetöntä, estotonta. Omalla tavallaan hyvin puhdistavaa, toisaalta itsellenikin uusia syviä kysymyksiä herättävää, jos kohta vastauksiakin antavaa.

Lomat ovat mielenkiintoista aikaa. Silloin kun on rauhaa asettua aloilleen, hiljentyä ja kuunnella itseään, suuria asioita tapahtuu.

Aika näyttää – itsellenikin – kuinka suuria.

IE

Kuva: Sarah Richter / Pixabay