Ihmisten edessä – mikä tekee tekstistä kiinnostavan?

Kirjoittajana huomaa usein, että jotkut omista teksteistä saavat lukijoilta paljon huomiota ja vastakaikua, kun taas toiset, itselle kirjoitustilanteessa paljon läheisemmältä tuntuneet tekstit jäävät lukijoille kaukaisemmiksi.

Mikä erottaa tekstin toisesta, mikä nostattaa lukijoissa pintaan tunteita niin, että he lähtevät kommentoimaan tekstejä. Mikä sytyttää lukijat?

Omalla kohdallani olen huomannut, että silloin kun kirjoittaessani tekstini ”nousee laukalle”, eli minulle kirjoittajana tulee tunne, että teksti alkaa tavallaan kirjoittaa itse itseään, on useimmiten tuloksena hyvää matskua. Tuosta tunteestahan voi käyttää myös hienompaa nimitystä flow-tila.

Silloin kun oma teksti hekotuttaa kirjoitusvaiheessa kirjoittajaa itseäänkin, niin tietää että aika suurella todennäköisyydellä se nostaa hymynkareen myös monen lukijan suupieliin. Toisaalta silloin, kun oma tuotos ”hyökyaalto”-tunteineen nousee niin syvältä sielusta ja sydämestä että itkettää (eikä esimerkiksi sen takia, että teksti on niin huonoa), myös silloin tietää olevansa suurien asioiden äärellä.

Luonnollisesti myös sen ymmärtäminen, että siinä, missä omista teksteistä haluaa mahdollisimman puhdasta ja virheetöntä, on jossain vaiheessa myös pakko päästää omasta tuotoksestaan irti. Joistain omista teksteistä huomaa pitkän virittelyn ja kiillottamisen jälkeen, että ne on tavallaan ”kiillottanut yli”, jolloin niistä on kadonnut juurikin tuo edellä mainitsemani flow.

Ja auts, tekstikateus, tuo ihana tekosyy…

Silloin kun huomaa toisten tekstejä lukiessaan kerta toisensa jälkeen ihastelevansa kynänkäyttäjän työn jälkeä ja sanavalintoja, saattaa hienoinen tekstikateuden paholainen alkaa tehdä pesää sydämeen. Tuo ei ole kokonaan huono asia silloin, kun se kannustaa lukijaa itseään tekemään parempaa jälkeä, mutta silloin kun upeiden tekstien kuuleminen tai lukeminen nostaa pintaan kirjoittajan omia pelkoja huonoudestaan ja osaamattomuudestaan, mennään mustelmille. Tässä suhteessa siis armoa, niin itselle kuin kaikille muillekin.

Musiikkia koko ikäni rakastaneena voin hyvin ymmärtää millaisia tunnemyrskyjä musiikkikappaleiden tekijät käyvät läpi silloin kun syntymässä on jotain, jonka tuntee olevan jotain elämää suurempaa.

Kappaleiden synnyttämisen lisäksi on kokonaan toinen asia mitä se kirjoittajalta itseltään vaatii, että saa rauhoitettua itsessään kappaleen ja sen tekstien aiheuttaman tunnekuohun, ja pystyy esittämään kappalettaan julkisesti hajoamatta joka kerran miljooniksi atomeiksi ihmisten edessä.

Vaikka maailma on pullollaan täydellisen upeita kappaleita, niin juuri tällä hetkellä Jenni Vartiaisen ”Halvalla” (sävellys ja sanoitus Teemu Brunila) puhuttelee syvältä, monestakin syystä. Se on yksi niistä niin monista kappaleista, joihin osaltaan viittasin aiemmassa blogissani Elämäni soundtrack. Sitä kun on käytetty kommunikaation välineenä useamminkin kuin kerran, eli siinä on mukana äärettömän kauniin ja sattuvan sävellyksen ja sanoituksen lisäksi myös elävää elämää.

Summa summarum: Ehkä meille kaikille kirjoittajina on loppujen lopuksi parempi ettei omia tuotoksiaan repostele ja ryttää liikaa, tekee aina sen hetkisen parhaansa yrittäessään tuoda itsestään ulos autenttisinta ja ominta itseään. On tyytyväinen siihen, mihin milläkin hetkellä pystyy.

Kirjoittaa jokaisen tekstinsä sydämestään, niin kuin se olisi se viimeinen.

IE

Kuva: Karolina Grabowska / Pixabay