Kerrotko, sanotko?

Jo vuosia sitten törmäsin netissä – missäpä muualla – ylläolevaan mietteeseen ja aloin miettiä sitä, kuinka usein nykyisin kerron itse toisille ihmisille silloin kun näen heissä jotain mielestäni kaunista tai kiittämisen ja kehumisen arvoista.

Jos minulta olisi kysytty samaa vielä pari vuotta sitten olisin sanonut että kerron aika usein, aivan suoraan, sydämestäni ja viattomasti monestakin kauniista asiasta joita toisissa ihmisissä näin.

Niin silloin teinkin.

Nyt olen huomannut tilanteen kuitenkin muuttuneen. Vuosia sitten omaksumani sydämestä tullut kiitosautomaatio on heikkenemässä ja toisaalta muuttumassa pakotetummaksi, siihen on pitänyt kiinnittää aivan erityistä huomiota, koko ajan enemmän.

Viimeisimpänä esimerkkinä oli minua eilen apteekissa palvellut hyvän palveluasenteen omannut farmaseutti (hieman hajamieliseltä ja hermostuneelta vaikuttanut nuori nainen), joka teki kuitenkin minun näkökulmastani hyvää työtä. Hän joutui hakemaan pitkän aikaa etsimiäni tuotteita, mutta loppujen lopuksi varastoja ja laatikoita aikansa koluttuaan löysi ne.

Ajattelin ensin kiittää häntä ja hänen tekemäänsä työtä tavallista kauniimmin, ehkäpä se olisi vähentänyt hänen hermostustaan, mutta sitten aloin häntä seuratessani pohtia, kuinka epäsopivalta ja ehkä oudoltakin se saattaisi hänen korvissaan kuulostaa jos hän saisi kauniin kiitoksen hänelle kuuluvasta peruspalvelusta tai että kaiken jälkeen sen hoitamisesta kiitettäisiin aivan erityisesti. Etenkin kun hän omasta mielestään – sen minulle jopa itsekin ääneen todeten – kulutti etsintäänsä hieman tavallista enemmän aikaa. Hän olisi voinut tulkita mahdollisen kiitoskontribuutioni jopa tietyn tason kettuiluksi, vaikka sellainen ei toki missään suhteessa hänen kanssaan asioidessani mielessäni ollutkaan.

Tylsäntavallisesti kiitettyäni poistuin paikalta, sadatellen matkalla kotiin sisimmässäni sanomatta jääneitä kauniita sanoja. Kattavampi, lennokkaampi ja sanakkaampi kiitos olisi ehkä saanut muutettua hänen päivänsä tai ehkä koko työviikkonsa suunnan, kuka tietää.

Yleensä puhutaan paljon huonojen asioiden ja tapojen poisoppimisesta. Myös hyviä ja positiivisia tapoja voi myös näköjään joutua poisoppimaan kanssaihmisten taitavasti ohjaamana, niin kuin olen usein saanut omalla kohdallani kokea.

Kun hymyyn vastataan liian usein muminalla tai feikkihymyreaktiolla joka sanoo ”suksi *** siitä!”, kauniisiin sanoihin ja kiitoksiin kontrataan vaikenemalla, kun reaktiona on ainoastaan selän kääntäminen suuntaani, katseen kääntäminen muualle tai jonkin mukahauskuuden heittäminen takaisin kuin luun koiralle, antaa se kohteliaisuuden antajalle kuvan siitä, että hänen sanallista ja tunteellista kontribuutiotaan ei olisi tarvittu.

Noin on käynyt viime aikoina yllättävän usein.

Olen kokenut viimeiset ajat vahvasti, että tänä päivänä koko ajan harvempi ihminen enää osaa, pystyy, tai haluaa vastaanottaa kehuja tai kiitoksia keneltäkään tuntemattomalta ja etenkään tuntemattomalta mieheltä, olkoonkin että asia on tuotu esiin aivan viattomasti ja oikeasti ilman minkäänlaisia piilotettuja motiiveja.

Kirjoitin eräässä Facebook-päivityksessäni vuosia sitten, että sinä päivänä kun huomaan, että kiitoksiani, kauniita sanojani tai tunteitani ei enää kaivata ja tarvita ja se alkaa vaikuttaa omaan toimintaani, liityn Naama Näkkärillä-puolueeseen kylmeten lopullisesti.

Puolueen pääsyvaatimuksina ovat yli-inhimillinen kovuus, täydellinen pokka ja haluttomuus suoda kanssaihmisille yhtään mitään positiivista, edes kaunista ajatusta. Kuvainnollisesti sanottuna, potkaista mieluummin kuin silittää. Kääntää kylmästi selkä ja poistua paikalta ehkä jopa kiittämättä, mieluummin kuin että erehtyisi sanomaan: ”Suuri kiitos, huomasin juuri tuossa äsken kuinka hyvää työtä teit” tai että ”Sulla on mahtava asiakaspalveluasenne ja juuri oikeaa posiitivista pilkettä silmäkulmassa, arvostan!”

Tuossakin suhteessa ollaan vedenjakajalla, olen nimittäin laittamassa puolueen jäsenhakemusta postiin näillä näppäimillä.

Voi olla, etten ole kuitenkaan vielä aivan tarpeeksi kyyninen tullakseni hyväksytyksi. 💔

Sekin aika kuitenkin vielä tulee, niin pelkään.

IE

Kuva: the idealist / Facebook