Keskinäisen kehumisen kerho

Liityin keväällä erääseen Facebookin monista kirjoittajaryhmistä.

Ryhmän olemassaolon tarkoituksena on ollut muodostaa harrastelijarunoryhmä, jonka jäsenet voisivat toisiaan tukien (tjsp) julkaista suljetussa ryhmässä omia hengentuotteitaan. Saada kannustusta ja tukea omaan kirjoittamiseensa ja tekemiseensä, ja antaa tukea kanssakirjoittajilleen samassa kapasiteetissa.

Ryhmän tunnuslauseena (joka löytyy ryhmän taustakuvastakin) on:

”Vertailijat löytävät paikkansa jonosta, toisiaan tukevat rivistä.”

Niinpä.

Päätin eilen julkaista ryhmässä pitkästä aikaa oman hengentuotteeni, viimeksi kirjoittelin sinne jotain keväällä, joten ajattelin että olisi taas aikakin. Se, mikä minut yllätti oli, että eipä löytynyt ryhmästä vierelle edes jonoa, rivistä puhumattakaan. Runoni oli hieman kepeämpää materiaalia kuin ryhmässä yleensä, siinä suhteessa tekeleeni erosi ryhmän peruslinjasta.

Reilun kuudenkymmenen tekstin nähneen joukosta ei löytynyt ainoatakaan joka olisi halunnut sanallakaan kommentoida jotain tekstiini, saati ”peukuttaa” tai edes yleensä ottaen reagoida millään tavalla.

Aika absurdi (joskin myös muista kuvioista hyvin tuttu) fiilis: ryhmästä, jonka tarkoituksena on kannustaa ja tukea toisia harrastajia, ei löytynyt ainoatakaan kannustajaa, edes ryhmän perustaja, vaikka hänkin oli tekstini nähnyt.

Jokaiselle ryhmän tekstille on ollut käytännössä aina useita kymmeniä lukijoita, aina peukuttajia ja hyvin usein kommentoijakin, joten mistä tuo kertoo? Ainakin siitä, että kohdallani sielun pimeä yö pintautuu monella eri tavalla, monessa eri asiassa ja yhteydessä.

Ryhmä ei tarvinnut minua. Mihin minä tarvitsen ryhmää, joka ei tarvitse minua?

”Rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys.”

Tämä on tärkeää muistaa.

Se on näköjään asia, joka tulee vastaan eri muodoissa joka päivä.

IE

Kuva: Mizter_x94 / Pixabay (kuvan suunta käännetty)

2 Comments

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *