Kuningas

Jari Litmanen valmistautuu rangaistuspotkuun.

Tai ei ihan oikeasti Litmanen, mutta melkein yhtä hyvä kuin Kuningas Litti. Oikeesti. Kuningas Minä. Kuningas Jarmo.

Lauantai-aamuyö, kello 03.53, paikkana Helsingin Olympiastadion.

Siinä rangaistuspilkun kohdalla seisoessani urheilumekka alkaa heräillä varhaisen aamun ensisäteisiin. Aurinko kutittelee tulostaulun yläosaa vääntäen voitokkaasti kättä pimeyden kanssa, hetken kuitenkin hämärä vielä hallitsee.

Pohjoiskaarteen katsomon penkkirivistöt tulevat esiin hiipien yksi kerrallaan, viettelevän hitaasti kuin stripparin vesilinja puuhkan alta. Verenkiertoni hitaasti laskevat promillet keikuttelevat stadionia puolelta toiselle ja minun on pakko istua alas hetkeksi, jotta vatsalaukkuni sisältö ei tyhjenisi taistelukentälle.

Makkaraperunat kaikilla mausteilla ja Absolut-vodkalla.

Stadionin lyhyeksi trimmattu nurmi tuoksuu vahvasti klorofylliltä, viivakalkilta ja hikiseltä kesätyöltä. Vedän ilmaa sisään hieman tukkoisten sierainteni kautta ja tunnen, kuinka ajatukseni luistaa taas paremmin. Ulkopuolella ohi ajava ambulanssi sireeneineen komentaa aamuyön kapakkakierrokselta palailevia känniääliöitä pois tieltä, nyt on kiire – tämä on elämän ja kuoleman kysymys. Myös minulle.

Nousen jaloilleni asetellakseni jonkin kerrostalon pihalta nappaamani jalkapallon rangaistuspilkulle. Tämänkin piti olla sitten kauhtunut ja kulunut lössö, jonka kylkeen oli joku älypää taiteillut mustalla tussilla miehisen elimen ja kirjoittanut alle sanan ’mulkku’. Ja lisännyt nauruhymiön perään. Sen siitä saa, kun tekee hämärähommia pimeässä…

Sen kerran kun minä pääsen stadionille ampumaan rankkaria, niin kaiken maailman tussilla sotkijat pääsevät pilaamaan tunnelmaa.

Jo peruskoulun kolmosluokalla vannoin yhdelle niistä, kiusaaja-Salolaiselle, että pääsisin vielä joskus Stadikalle ja pistäisin pallon verkkoon rankkarista. Kiusanhenki taustahengailijoineen nauroi minulle paskaisesti päin naamaa sutatessaan tussilla lisää törkeyksiä takkiini, mutta hei kusipää-Salolainen, täällä minä nyt olen. Stadionilla, rankkaripilkulla, aamuneljältä ja kännissä kuin ankka. Lättäjalat ja kaikki. Kvaak, kvaak!

Ja seuraavaksi arvon naiset, herrat, ja kiusanhenget: Kuningas Ankka pamauttaa rankkarin vasempaan yläkulmaan, katsokaa vaan! Se on nyt tai ei koskaan. Asettelen pallon huolellisesti pilkulle, ja pakitan puolikymmentä askelta taaksepäin elämäni huippusuoritusta varten. Tätä hetkeä ei pilaisi mikään.

”Kato Jarkkii, pallosta ilmat vekka niinku äijästäki, hä? Sopii sulle niin täydellisesti, luuseri. Sähä oot vieläki ku Pele kahella ällällä…”

Tuon mölyapinan tunnistaisin missä ja milloin tahansa. Tumma hahmo maalipuiden välissä sylkäisee älylimat ruoholle, ja kaivelee taskustaan tupakka-askia.

”Helevetin nössö, viritetäänks taas sun rotsii, hä? Paanks vähä taas tussilla tägii reppuu, hä…?”

Salolainen sytyttää tupakan ja vetäisee siitä pitkät henkoset. Savu pöllähtää ulos Salolaisen nahkatakin sisältä, mutta tässä tilanteessa se on vain pieni pikantti lisämauste surullisen henkilöhistoriani absurdille hyökkäykselle Kuningasta vastaan.

”Salolaine! Sä et oo täällä, sä oot kuollu. Kuollu ja kuopattu jo vuosii sitte. Mä luin sun kuolinilmoitukses Hesarista. Ajoit valottomalla mopolla Ruskeesuolla keskellä yötä pysähtyneen rekan perään lokakuussa kasineljä, henki pois niinku käpyläisen oravalta. Viä kerran kertauksen vuoks: Sä oot kuollu, vitun nilviäinen, kuollu!”

Salolainen hymyilee tuttua ilkeää hymyään, niin ärsyttävää kuin ikinuori kuollut nuorisorikollisen alku vain voi. Pari hammasta näyttää puuttuvan, keltakiiluiset silmät loistavat hämärällä stadionilla ja naama on poliisin univormun sininen, mutta kyllä se vaan on Salolainen. Musta nahkatakki, pikimusta tukka, kasvoilla ilkeä Leonardo DiCaprio-irvistys, sätkä suupielessä ja Lapin Kulta kourassa.

”Vitun pullamössö, kuollu oon ja kuopattu, mutta siit huolimat vainoon sua elämäs loppuun asti. Mutta annetaa ny tunnustusta edes siitä että pääsit oikee Stadikalle asti – feilaan…”

Salolaisen nauraessa paskaisesti vilkaisen ympärilleni huomatakseni, että stadionilla on muitakin. Näen katsomossa vanhat kiusaajani, Salolaisen taustahengailijat, vanhat opettajat, ilkeät sukulaiseni, pari minulle vuosikymmeniä sitten pakit antanutta ylimielistä jokajannun panopuuta – jokainen haluaa nähdä Kuninkaan epäonnistuvan.

He kaikki ovat muistoja, mennyttä maailmaa, matojen syömiä, materiaalisten realiteettien ulottumattomissa, osa ulottuvuutta, joka on meille eläville vielä edessäpäin. Tilanne on humoristisella tavalla absurdi, kaiken maailman vipeltäjät on tänään tänne stadionille päästettykin…

Erityisesti minua huvittaa katsomossa koulukiusaajien kanssa kilpaa kiljuva viiksekäs isotätini Adalmiina Röykkyläinen, jonka kalma korjasi 103-vuotiaana vuonna 1990. Vieläkin muorilla samat jutut.

”Ei tule tuost pojaast koskaa mittää, mie sanon teil… Samalaine husvotti on kui isässäkkii… Tyhjäpää taivaanranna maalar. Tämänkii pillaa, kyl mie tiiä… Hörmitätön… Kattokaa vaa…”

Etuvasemmalla on jalkapallotuomarin univormussa vuonna 1981 itsensä hengiltä ryypännyt ala-asteen liikunnan- ja puuntyönopettajani Lasse Sammatti, sodan käynyt jermu, jolle tiettyjen pikkuoppilaiden grillaaminen toi aina mukavaa vaihtelua tapahtumaköyhiin opetuspäiviin. Muistan elävästi useammankin hänen kanssaan käymäni keskustelun, joiden sisältö oli läpi ala-asteen sama.

”Et sie poika näköjää ossaa vieläkkää yhtikäs mittää, hyvä ku askeleen ottaessas pystys pysyt… No, annan siul kuitenkii säälist liiikunnast vitosen toistuksee, ettei tarvi siuta ylimäärässii vuosii tääl ala-asteel katella… Määhä siit ny, mut älä kaaru jalkohis männessäis.”

Ei helvetti, kaikki historialliset painajaiseni toikkaroimassa yhtä aikaa Helsingin Olympiastadionilla keskellä kauneinta kesäyötä, sotkemassa Kuningas Jarkin uran tärkeintä suoritusta. Nyt asia muuttuu henkilökohtaiseksi. Saavat kaikki menneisyyden kiusanhenget lössöstä pallosta munilleen, niin sedät kuin täditkin. Kuningas Jarmo näyttää teille! Menneisyys on aika haudata – tällä kertaa lopullisesti.

”Nyt, Salolainen saatana, täältä pesee ja linkoaa, ootas vaan…”

Nahkatakkinen Salolainen seisoo maalin keskellä, virnuillen kuin Kaviaarin Kalle. Hyi vittu, vielä nykypäivänäkin minä vihaan Kallen Kaviaaria kuin ruttoa.

”No niin lössöperse, anna tulla, helvettiäkö sä sitä palloo haudot?”

Asettelen palloa pilkulle, kun mieleeni palaa yhtäkkiä minun ja Salolaisen kivulias yhteinen historia.

Oltiinhan me Salolaisen kanssa kai kavereitakin joskus esikouluaikoina, mutta ala-asteella siitä tuli pahin vastustajani. Silloin se löysi kiinnostavampia kavereita ja minä muutuin kiveksi sen lenkkarissa.

Näillä uusilla kavereilla oli Stigan jääkiekkopelit, Mikko Alatalon mainostamat mustat Casiot ja hienot pyörät, minulla vain köyhät vanhemmat ja vanha juniori-Jopo erikokoisilla renkailla. Faija oli sutannut ruosteen peitoksi myrkynvihreää maalia, ja kirjoittanut päälle valkoisella ”Honda”. Yritä siinä sitten päteä toisten pikkuskidien joukossa, joilla oli kaikilla  musta japanilainen aikarauta ja tukka hyvin.

Teräsmiehellä oli arkkivihollisenaan Lex Luthor, Sherlock Holmesilla professori Moriarty, ja rehellisellä englantilaisella jalkapallolla argentiinalainen huijarikusipää nimeltään Diego Armando Maradona – minulla oli Salolainen. Vain Salolainen. Olisi nyt edes ollut joku kunnon vastustaja, mutta… Toisaalta oli sitä pienelle pojalle siinäkin takkutukassa tekemistä.

Ala-asteella kun muut alkoivat kasvaa pituutta, minä kasvoin leveyttä. ”Läski eestä, läski takaa, läski istuu, läski makaa, vitun läski, vitun läski!” Sitä biisiä kuulin Salolaisen johtaman sekakuoro Huutelijoiden tarjoilevan minulle välitunneilla päivästä toiseen. Kolmannen luokan jouluun mennessä olin tullut immuuniksi sanallisille loukkauksille, mutta nyt alkoi myös kamoihini ilmestyä tussattuja mietelauseita ja eri puolille kehoani mustelmia. Onneksi ruoka toi lohtua.

Ja entäs viidennellä luokalla kun käräytin Salolaisen kavereineen tupakasta, ihan vahingossa.

Kerroin välitunnilla Salmen Miklulle että olin nähnyt Salolaisen kavereineen sätkällä, juuri kun kukapa muu kuin ex-kaukopartiomies Lasse Sammatti ohitti meidät takavasemmalta. Tuloksena oli jälki-istuntoa tupakkapojille ja minulle palkinto juoruamisesta – Karjalan kannaksella kun ei kuulemma jatkosodan aikana juoruiltu. Ja kun yhteinen jälki-istuntomme päättyi, sain kotimatkalla turpaani oikein urakalla, enkä ole sen koommin sanallakaan maininnut kenellekään tupakoinnista – omastani enkä muidenkaan.

Juuri kun otan ensimmäiset vauhtiaskeleeni, koko kenttä kirkastuu kuin kaikki stadionin valot olisi sytytetty yhtä aikaa. Yksikään valonheitin ei kuitenkaan loista, joten jotain selittämätöntä on tapahtumassa. Kääntyessäni valon suuntaan tunnistan stadionille laskeutuvan loistavan hahmon mummoni kuvaraamatusta. Kappas, arkkienkeli Mikael se sieltä joukkoineen saapuu laahuksen liepeet lepattaen. Tuon Jumalan sanansaattajan katse ei ole ollenkaan niin vakava kuin Raamatun kuvassa, pitkät vaaleat hiukset kehystävät lempeitä kasvonpiirteitä. Kaikki pysähtyy.

”Heeetkinen… Ensin nousevat vainajat haudoistaan, sitten on taivaallisen sotaväen vuoro. Mitä seuraavaksi? Viimeinen tuomio?”

Mikael katsoo minua hymyillen, sanomatta sanaakaan. Verensokerin lasku, stadionin keikkuminen ja hitaasti haihtuva humalatilani vaikeuttavat kuitenkin puoleltani tulijoiden varauksettoman positiivista vastaanottoa.

”Ja jos sinäkin tulit tänne pilkkaamaan Kuningas Jarkkia, niin…”

”Jarmo, olen täällä sinun tukenasi, en tullut pilkkaamaan sinua.”

Mikaelista huokuu täydellisen vastaansanomaton posiviivisuus, jollaista en ole koskaan tuntenut. Kuin olisin tavannut vanhan ystävän vuosikymmenten eron jälkeen, tai istuisin taas mummoni lämpöisessä sylissä tutkimassa kuvaraamattua, suojassa maailman pahuudelta. Samassa huomaan, että kaikki stadionin huuto ja mekastus on katkennut kuin kellon jousi. Myös henkimaailma kunnioittaa arkkienkelin väliintuloa.

”Anteeksi, en ole koskaan ollut tekemisissä oikean enkelin kanssa…”

”Minä tunnen sinut, Jarmo. Olen ollut tukenasi aina, jo silloin kun olit tomera miehenalku. Tuin sinua ala-asteella, kun kaverisi pilkkasivat sinua perheesi köyhyydestä, vaimensin iskuja silloin, kun tupakkajälki-istunnon jälkeen sait sakinhivutuksen Saloselta, suojasin läpi aikuiselämän haasteiden, sairauksien, epäonnistuneiden ihmissuhteiden, ja pelastin sinut siitä pahasta hirvikolarista Vehmersalmella vuosituhannen vaihteessa. Et saanut mustelmaakaan.”

Ja toden totta, en enää muista Salolaisen iskujen aiheuttamaa fyysistä kipua, en sanallisten pilkkakirveiden tuottamaa henkistä tuskaa, enkä pinnallisten hylkäävien naikkosten minulle aiheuttamia arvottomuuden ja hylätyksi tulemisen tunteita. Ja se Vehmersalmen 22-piikkinen tuli täysin varoituksetta etulasista sisään, muuttaen metallinhohtosinisen Saab 9-5 Turboni kasaksi veristä lasi-metallimurskaa ja höyryävää hirvikebabia. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla itsekin Stadikan katsomossa.

Kaikesta kokemastani huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – minusta on tullut minä. Kuningas Jarkki, joka kolhuisesta menneisyydestään, väljähtäneestä fysiikastaan ja ruosteisesta ulkomuodostaan huolimatta on säilyttänyt hyvän sydämensä, laittamatta kiertoon kokemaansa viekkautta ja vääryyttä. Nyt on minun vuoroni loistaa.

Pakittaessani ottamaan vauhtia Mikael kuiskaa hymyillen korvaani:

”Oikeaan alakulmaan, ei vasemmalle ylös.”

Tämä maailman upeimman lajin spesialisti-enkeli todellakin tietää mistä puhuu. On aivan sanomattoman makea fiilis, että täällä, oman henkilöhistorian pahimpien koettelemusten vastassa ollessa, on omalla puolella ihka oikea arkkienkeli joukkoineen.

Otan vauhdin rankkaria varten, harhautan Salolaisen vasemmalle ja ammun pallon vasurilla oikeaan alakulmaan. Pallo painuu vastustamattomasti verkkoon, Sammatti viittoo kohti keskiympyrää maalin hyväksymisen merkiksi. Salolainen takoo nyrkillä ruohoa ja haihtuu ilmaan muun henkimaailman seuratessa hanhenmarssia perässä, Mikaelin enkeleiden valvomana. Mikael ja minä jäämme tyhjälle stadionille.

”Täällä kohtaamasi elämäsi haasteet eivät olleet sydämeltään pahoja ihmisiä. He olivat vain joutuneet soutamaan oman elämänsä venettä ilman pohjatulppaa, ja olivat äyskäröidessään unohtaneet ihmiselon tärkeimmän oppiläksyn: rakasta, rakasta, ja vielä kerran rakasta. Kun ihminen oppii rakastamaan itseään, pystyy ymmärtämään, antamaan anteeksi ja rakastamaan muitakin. Ei tietämättömyys ja ymmärtämättömyys kukistu voimalla, vaan valolla. Tämän olet sydämessäsi tiennyt aina ja siksi olen valvonut jokaista askeltasi. Nyt minun on aika mennä. Muista Jarmo, olen tukenasi ja turvanasi nyt ja aina.”

Arkkienkeli Mikael lehahtaa lentoon ja katoaa näkyvistä yhtä nopeasti kuin saapuikin. On hiirenhiljaista, pieni tuulenvire heiluttelee maaliverkkoa, jossa ainoastaan jalkapallon hengetön irvikuva todistaa vastikään saavutetusta hengen voitosta historiasta. Istun rankkaripilkun viereen ja suljen silmäni. Jostain kaukaa kuulen lähestyvien miesäänten keskustelun.

”Mikä murtomies? Kuule Rahikaine, näitä wannabii-Littei tää vaan o, joka kesäviikonloppu näitä tääl Stadikalla pörrää. Ukko maijaan, menoks, ja sakkojen kirjoittamisen jälkeen päästetään sankari kotiin kerään voimii seuraavaa baarikierroksee. Kyl näi on näkkileipä.”

Poliisipakuun kävellessämme kiitän arkkienkeli Mikaelia lähettämällä kiitokset yläkertaan. Kuin vastauksena läheisellä ruohikolla ruokaileva kymmenien hanhien kuoro puhkeaa minut nähdessään ennenkuulumattomaan kaakatukseen, sitten nämä korkeimman viestintuojat nousevat siivilleen ja lintujen paljous täyttää taivaan.

Kuningas hymyilee.

IE

Kuva: Michal Jarmoluk / Pixabay