Niin minäkin sinua

Tiedättehän ihmistyypin, se on hän, jonka kanssa olette joskus sopineet tapaamisesta –  joku hieman etäisempi tutun tuttu tai pikaisesti jossain tilanteessa tai tilaisuudessa tavattu, silloin molemmin puolin lupaavalta vaikuttanut ihmiskontakti.

Kun vastapuolen jahkailun ja päättämättömyyden jälkeen tapaaminen hänen armostaan vihdoin viimein toteutuu, sinusta tuntuu, että siinä tilanteessa hänelle kaikki hänen elämänsä muut asiat, ne triviaaleimmatkin, ylittävät sinun painoarvosi.

Kun tunnet hänen kanssaan istuessasi, että jopa ruosteisella ruokalusikalla suoraan näytepurkista syöty mega-annos musta surma-bakteereita olisi hänelle helpompaa niellä kuin sinun seurasi, olet asian ytimessä.

Niin varmasti onkin.

Vaikka sanailunne saattaa ulkopuolisille vaikuttaa suht’koht tavalliselta tuttavien ajatustenvaihdolta, tunnet kasvokkain istuessanne energioissasi, kuinka vastapuolesi koko olemus kirkuu sinulle sanattomasti kunpa olisin jossain muualla, aivan sama missä. Energiat eivät valehtele.

Kommunikaationne etenee kuin hidastetussa filmissä tai kuin ajaessasi autoa, johon olet unohtanut käsijarrun päälle suunnatessasi moottoritielle. Kierrokset koneessa kyllä nousevat mutta vauhti ei, kytkin ja käsijarru käryävät ja lopulta savuavat – te mataatte eteenpäin kuin täi tervassa.

Been there, done that.

Hänhän ei tietenkään voi sanoa sitä sinulle ääneen, sen verran on mukana pinnallista vieraskoreutta, tai jos sanookin, niin ilmoittaa sen vähemmän taitavasti kiertoilmaisten:

”Hei kuule, mun on just nyt mentävä käyttämään mun gerbiiliä ulkona ennenku se väsähtää, muuten siitä tulee vihanen ja se pitää haukkumiseellaan naapuruston hereillä koko yön, ripuloi ja ravaa ulvoen ympäri kämppää… Nii, no ei ne yleensä niin tee, mut tää yks, sen verran Tasmanian pussipirua sukulinjassa…”

Sounds legit.

Jokainen varmaan muistaa omilta kouluajoiltaan liikuntatuntien joukkuelajit.

Aina siellä oli se yksi tyyppi, joka jäi valinnoissa viimeiseksi. Se, joka tyrkättiin pakosta johonkin joukkueeseen, kun häntä ei voinut jättää itsekseenkään, pelaamaan yhtä aikaa oman yhden miehen joukkueensa kaikkia pelipaikkoja.

Vaikka en omakohtaisesti aina tuossa roolissa ollutkaan (lento- ja koripallossa pituudesta oli etua), niin osaan suhtautua asiaan, sillä tunnistan hyvin itsekin mistä puhutaan.

Eikä nykymaailma ole loppujen lopuksi yhtään sen kummempi kuin koulumaailma useita vuosikymmeniä sitten. Vieläkin pahnanpohjimmaisia tylytetään eri yhteyksissä, nyt vaan syynä ovat täysin eri asiat kuin liikunnalliset ansiot tai niiden puute.

Tässä kylmässsä maailmassa, vanhan sananlaskun vastaisesti, yrittänyttä todellakin laitetaan.

Jos emme pidä yhteyksiä maailmaan ja kanssaihmisiimme ja yritä olla aktiivisia, meidät unohdetaan ja kuopataan.

Jos yritämme pitää yhteyksiä maailmaan, meitä kohdellaan usein huonommin kuin musta surma-herkkupalaa ruosteisessa ruokalusikassa (kuka tunnustaa?).

Mikä ihastuttava ajatus.

Catch 22, anyone?

IE

Kuva: Annick Vanblaere / Pixabay