Ajallaan

Minä tiedän, että moni teistä, jotka tuntevat minut jollain tasolla tai jostain roolista, ihmettelette mitä minulle on tapahtumassa. En tiedä miten tai millaisina olette oppineet minut näkemään tai tuntemaan, joten en voi sanoa kuinka oikeassa olette alunperinkään arvioinneissanne olleet.

Minä vakuutan kuitenkin teille, ystäväni, lukijani, kylänmieheni ja -naiseni, että vaikka itselläni on vielä teitäkin vähemmän ymmärrystä asiasta, olen kuitenkin tiellä kohti jotain parempaa. Vaikka sinne päätyminen saattaa viedä läpi harmaan kiven, tulen päätymään perille ajallaan.

Vaikka korkein, universumi, jumala tai mikä ”se” sitten onkin tylyttää minua päivästä toiseen ilman merkkiäkään paremmasta, olen nousemassa ylös.

Itse. Omillani.

Koen vieläkin olevani henkinen, vaikka näkemykseni ovat tietyllä tavalla jyrkentyneet ja tapani ilmaista asioita on tullut terävämmäksi. Olen vieläkin täysin kykenevä rakastamaan ja ilmaisemaan hyvyyttä ja valoa itsessäni, niitäkin minussa vielä on.

Olen vain niin väsynyt moniin ihmisiin ja heidän valheellisiin kauneuden naamioihinsa. Siihen, kuinka maailmalle ollaan olevinaan jotain upeaa ja elämää suurempaa, mutta henkilökohtaisissa kontakteissa ollaan ilkeitä, pinnallisia ja ulkokultaisia.

Vihaan ennen kaikkea kauniin henkisyyden feminiiniä, feikkiä, pinnallista, toksista puolta. Sitä, kuinka virallisissa yhteyksissä ollaan niin ystävällistä, mukamas kaikkea ja kaikkia ymmärtävää ja rakastavaa, mutta kasvokkain ja etenkin selän takana kaksinaamaisia – petoksen ja loukkausten puukko heiluu vähintäänkin sanottuna törkeän tökerösti.

Henkisyys ei ole eikä ole koskaan ollut tae ihmisen ymmärtäväisyydestä tai rakkaudesta kanssaihmisiään kohtaan. Suoraan sanottuna niihin piireihin on päätynyt suhteellisesti enemmän rikkinäisiä ihmisiä, kuin mitä väestössä on keskimäärin. Se ehkä osaselityksenä kaikkeen niissä piireissä kokemaani.

Vaikka aika syvällä olen kahlannutkin, tästä noustaan vielä.

Haluan kertoa tähän loppuun tarinan, joka ehkä osaltaan valottaa sitä, miksi olen niin allerginen valheille ja selkäänpuukottamiselle, ja miksi tuo asia ja tuska pintautuvat ajoittain niin valtavina. Tällaista on tullut vastaan jo paljon aikaisemmin, kuin minulla oli henkisyydestä mitään tietoa.

Noin 25 vuotta sitten (kyllä, olen vanha kuin taivas sananlaskun mukaan) opin tuntemaan entisellä työpaikallani erään henkilön. Meistä tuli todella hyvät ystävät ja muutaman vuoden ajan kaikki toimikin hyvin. Olimme toistemme elämässä monessa mukana, auttamassa ja tukemassa, kaveeraamassa, olimme aseveljiä sanan lähes kaikissa merkityksissä.

Päädyimme kuitenkin vähän ennen vuosituhannen vaihdetta tilanteeseen, jossa hän ensin minulle tietyssä tilanteessa kaiken tukensa luvattuaan, toimi selkäni takana omaa etuaan ajaessaan minua vastaan ja tuhosi sillä kertaa – lopullisesti – kaikki mahdollisuuteni eräässä ihmissuhteessa. Asiasta puhuttiin ja se niin sanotusti ”sovittiin”, vaikka hän ei opportunistisen ja peittelevän nilkkimäisen perusluonteensa mukaisesti koskaan suoraan myöntänytkään petturuuttaan. Musta on hänen puoleltaan aina painostettu, naureskeltu, selitelty ja taputeltu valkoiseksi, vuosikausia ennenkuin narsistisuudesta tuli julkisuudessakin hyvin tunnettu ja tunnustettu luonnevika.

Tuo oli minulle hyvin pitkään kipeä asia.

Vaikka tapahtumasta on kulunut jo paljon aikaa ja jokapäiväisessä elämässä asia on ollut kauan sitten jo unohdettu, niin muistan kuitenkin aina tuon hetken, jona hänen itsekkyytensä ja raadollisuutensa tuhosi jotain äärimmäisen tärkeää minussa ja elämässäni. Vei todella pitkään ennen kuin asiat palasivat edes lähelle sitä, mitä ystävyytemme alkuaikoina olivat. Ja luottamus, se ei palannut koskaan. En tule enää koskaan luottamaan häneen missään asiassa, en tässä elämässä enkä ainoassakaan tulevista.

Vaikka olemme nimellisesti vieläkin jollain tasolla mukamas ”kavereita” ja törmäämme toisiimme joskus, olemme kuitenkin täysin eri maailmoissa. En koe häneen enää minkäänlaista yhteyttä. Hän oli kanssani pitkään samassa yrityksessä –  johtotehtävissä, piikkipaikalla, norsunluutornissa – josta katseli ylimielisesti nenänvarttaan pitkin kaikkia alempiaan. Ajoittain myös minua.

Minulle tuo oli toisaalta aivan sama, ei kiinnostanut. Niin kauan kuin firma maksoi työpanoksestani, tein työni riippumatta siitä, mitä hän minusta ajatteli. Oma mielipiteeni on ainoa, jolla on mitään merkitystä. Ei hänen.

Hän ei herätä minussa enää minkäänlaisia positiivisia tunteita. Se todellinen, täydelliseen luottamukseen perustunut ystävyys, jonka kerran luulin olevan, pysyvän ja kantavan aina, kuoli silloin lopullisesti. Sillä hetkellä, kun hänelle oma etu, oma suu oli lähempänä kuin kontin suu.

Sillä hetkellä kun hän, jolla oli elämässään ja kierroksessa pilvin pimein muitakin ihmisiä, mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja, vei minun elämästäni sen ainoankin.

Rest in pieces.

IE

Kuva: Vitabello / Pixabay