Me ihmiset

Kuinka helppoa on pudota ansaan.

Uskoa olevansa se rauhaa rakastava, positiivinen, hyvä ihminen, joka ajattelee ja toimii aina epäitsekkäästi kaikkien parhaaseen pyrkien. Tai toisaalta upota syvälle sisäiseen arvottomuuteen, tuntea niin usein olevansa huono, vajavainen, riittämätön.

Se paaria, joka ei ansaitse paikkaansa muiden joukossa.

Ne hetket, jolloin ymmärtää olevansa vain ihminen, ovat kaikessa raadollisuudessaan ja rajoitteissaan kuitenkin niitä, jolloin on mahdollisuus kasvaa ihmisenä kaikkein eniten. Niissä hetkissä meidän on mahdollista kirkastaa itsessämme olevaa jumalallisuuden liekkiä.

Monet teistä, jotka olette lukeneet tekstejäni enemmän tai jotka tunnette minut läheisesti, tiedätte omat otatukseni ”tietyn henkilön” kanssa. Tiedätte senkin, että kuvioon on vuosien kuluessa sisältynyt puolin ja toisin paljon monenlaista, myrkyllistäkin.

Lähes kaikissa ihmissuhteissa on hetkiä, jolloin sielun haavat pintautuvat ja kokemamme tuska verhoutuu hyökkäävyyden ja tarkoituksellisen haavoittavuuden kaapuun. Kuitenkin niissäkin ihmissuhteissa ja tilanteissa on mukana ajoittaisesta toksisuudesta huolimatta myös käsittämättömän paljon rakkautta, oikeaa välittämistä ja syvää huolehtimista.

Silloin kun rakkauteen sekoittuu lisäksi riippuvuutta, tuloksena on usein todella pahaa jälkeä. Silloin toinen tietää, miten toinen saadaan helposti pois tasapainosta epäämällä häneltä se, mitä hän kaikkein eniten kaipaa ja tarvitsee. Silloin ihmiset kaivavat toisistaan esiin kaikki pahimmat puolet, osin tietämättään, mutta väitän että kuitenkin suurilta osin tietäen ja hyväksyen sen, että tilanteessa toksisuus kuuluu korkeimman käsikirjoitukseen.

Käsikirjoitukseen, jonka loppuratkaisu kirjoitetaan aina hyväksi, eri asia miten osapuolet sitä lukevat ja miten sen mukaan toimivat.

Tuskan pintautuminen ei aina tarkoita sitä, että olet paha.

Kyllä, teet joskus toisten ihmisten näkökulmasta ilkeiksi ja pahoiksi tulkittavissa olevia asioita, mutta se ei tee sinusta kokonaan pahaa. Se paljastaa sinulle ja vastapuolellesi sen, missä teissä on haavoja läpikäytäviksi ja parannettavaksi. Ne hetket on tarkoitettu pysähtymisen ja sisäisen reflektion paikoiksi. Et pysty käymään läpi ja hoitamaan kaikkia haavojasi nopeasti tai sormia napsauttaen, kaikki vie oman aikansa. Joskus hyvinkin pitkään.

Ja on hyvä muistaa, että ulkopuolinen, joka ei ole haavaa alun perin aiheuttanut tai auttanut nostamaan sitä toiminnallaan pinnalle, ei pysty auttamaan kipuilevaa vaikka kuinka haluaisi. Vain sen aiheuttaja voi halutessaan niin tehdä. Tämä on fakta, joka on hyväksyttävä. Tilanteeseen sisältyy aina myös edellisten elämien karmaa, asioita menneistä, jotka on avattava ja käytävä läpi paitsi itsessään, myös yhdessä, silloin kun molemmat ovat siihen valmiita.

Tuo osa yhtälöstä oli kuitenkin usein (niin meidänkin kohdallamme) se kaikkein vaikein ratkaistava, täytettävä ja täyttyvä.

Meitä ei luotu tänne olemaan täydellisiä, vaikka joku saattaisi väittää meidät tänne luoneen entiteetin joskus aikojen alussa näin tarkoittaneenkin.

Meidät luotiin tänne elämään, kokemaan, itkemään ja nauramaan, tekemään hyviä asioita ja vähemmän hyviä asioita. Käymään läpi suuria tunteita, joskus rakastamaan niin että sydän tuntuu riistäytyvän rinnasta ulos, joskus vihaamaan niin syvästi, että veri sisällämme tuntuu muuttuvan mustaksi.

Mutta syvimmänkin pimeyden jälkeen tulee taas uusi aamu. Aika, jolloin kaikki tehty, kaikki sanottu, kaikki koettu on käyty läpi, pyydetty ja annettu anteeksi ja jätetty taakse.

Jos me annamme sille mahdollisuuden ja teemme sydämestämme parhaamme asioiden korjaamiseksi.

Ei ole niin pimeää, etteikö mukana olisi vähän valoa, ei niin valoisaa, etteikö siihen sisältyisi pikkiriikkinen määrä pimeyttä.

”Sometimes you’re the windshield, sometimes you’re the bug.”
(Joskus olet tuulilasi, joskus siihen törmäävä ötökkä.)

Sellaisia me olemme.

Me ihmiset.

IE

Kuva: Vin / The Minds Journal

3 Comments

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *