Moraalisaarna

Olen aina ihmetellyt sitä, millä oikeudella ihmiset ottavat hyvin hanakasti arvottamisen ja tuomitsemisen oikeuden omiin pieniin, mutta oi niin täydellisiin, puhtaanvalkoisiin, synnittömiin kätösiinsä.

Mikä antaa ihmiselle jumalallisen oikeuden arvottaa kanssaihminen tarpeeksi hyväksi tai arvottomaksi? Elämään, olemaan, rakastamaan. Saamaan vettä juodakseen sitä tarvitessaan.

Silloin kun tuomitsette minut vääräksi tai vääränlaiseksi jo lähtökohtaisesti sen takia mitä olen – ei siksi mitä teen tai olen tehnyt – ollaan jännän äärellä. Mistä muusta kuin pinnallisuudestanne haette todellisuudessa oikeutuksen näkemyksillenne?

Rasismi – joka tunnetusti on väärin – kyllä tuomitaan, mutta tekopyhästi ulkomuotoon perustuva syrjintä ja tylyttäminen ovat toisaalta pinnallikkojen puolelta aivan hyväksyttyjä, niihin kannustetaan ja asiasta jopa veistellään huumoria.

Ja miksi jotkut ihmisyyteen kuuluvat normaalit fyysiset tarpeet mielletään pahoiksi, miksi niiden olemassaoloa käytetään ihmisten nöyryyttämiseen ja lyömäaseina toisia vastaan? Joillekin ne sallitaan, joidenkin kohdalla niitä jopa ylistetään, siinä missä moni meistä muista saa hyväksymisen sijasta niskaansa vain pilkkaa tai täydellistä torjuntaa.

Onko kyse todellisesta ihmisyydestä, siitä mitä ihmisinä olemme vai tukeutumisesta tekosyynä ”moraalisiin” käsityksiin siitä mikä on oikein? Huonosta itsetunnosta ja halusta tuntea olevansa ainakin tuota yhtä raukkaa parempi.

Todellisuudessahan moraalilla ei yleensäkään ole mitään tekemistä ihmisen päätösten kanssa, mitä ihmissuhteisiin tai etenkään seksuaalisuuteen tulee. Ihminen on eläin, joka toimii kaikkein syvimmillään omista peloistaan, haluistaan ja himoistaan käsin, päälle liimatut sateenvarjokäsitteet, äly tai moraali ovat parhaimmillaankin vain luokaton selitysyritys ja olematon tekosyy omalle epäinhimilliselle toiminnalle.

Aika usein itseään parempina pitävien ihmisten minuun iskostama ajatus siitä, että minun pitäisi ymmärtää ja hyväksyä vuosikymmeniä sitten toistuvasti tapahtunut ja nyt taas viime vuosien aikana usein toistunut hylätyksi tulemisen kaava ja kuvio, tai alkaa kertoa itselleni jotain höpöhöpö-tarinaa, jossa mitään tuosta ei koskaan tapahtunut, on väärin paitsi oikeudemukaisuuden näkökulmasta, myös karmallisista näkökohdista.

Pinnallikot rakkaat, silloin kun taivas putoaa niskaanne ja paska iskeytyy tuulettimeen tehden hengittämisenne mahdottomaksi, niin nauttikaa – silloin tiedätte kävelevänne minun kengissäni.

Luuletteko, että minulla on silloin teitä kohtaan sama määrä samaa pilkallista rakkautta kuin teillä on ollut vuosikausien ajan ja on vieläkin minua kohtaan?

Try walking in my shoes.

IE

Musiikki: Depeche Mode: Walking in My Shoes

Add a Comment