Pelosta vai rakkaudesta?
Elänkö elämääni ja teenkö sen valintoja pelosta vai rakkaudesta?
Pystynkö luottamaan siihen, että kliseisesti sanottuna elämä kantaa, vai pyrinkö vain varmistamaan oman selviämiseni ja hengissä säilymiseni päivästä toiseen?
Eräs ihmissuhde – vaikka on pettymystä ja surua monessa suhteessa tuonutkin – on kuitenkin tietyiltä osin ollut myös tervehdyttävä. Sen kautta ja sen aikana olen joutunut tutkimaan hyvin syvältä kaikkea sitä, mitä elämä on yli viidenkymmenen vuoden aikana tietoisuuteeni tuonut.
Mitä syvemmälle oman itseni, ihmisyyteni ja miehisyyteni perusrakenteisiin sukellan ja törmään vuosikymmenien aikana sisäistämiini ohjelmointeihin ja ”opinkappaleisiin”, reagointimalleihin eri asioihin ja tilanteisiin, sitä enemmän löydän niistä opittua ja omaksuttua, joka ei oikeasti ole osa minua.
Niissä perusrakenteissa mies on vahva, osaava, menestyvä, mies tietää mihin on matkalla, miehellä pitää olla aina kaikki vastaukset. Tuota kaikkea ovat ensimmäisten elinvuosieni jälkeen vahvistaneet ja muokanneet omalla tavallaan kaikki elämäni ihmissuhteet, kaveruudet, ystävyyssuhteet ja ennen kaikkea rakkaus kaikissa ilmenemismuodoissaan, fyysisimmistä henkisimpiin.
Noiden perusrakenteiden omaksuminen on alkanut jo kehdossa. Kaikkea ei ole koskaan sanottu suoraan, mitään niistä ei ole kirjoitettu mihinkään Ihmiselon Oppikirjaan, vaan ne on opittu käyttäymis- ja reagointimalleista, joita meidän vanhemmillamme, isovanhemmillamme, ja muilla lähimmillämme on ollut (klassisena stereotyyppinä ”mies ei itke”).
Kaikki lapsuudessani saamani ja oppimani ei tietenkään ole väärin ja väärää. Olen saanut mukaani myös paljon hyvää ja kaunista, josta osa ehkä pintautuu minussa vielä nytkin, vaikka nykyisin tunnen usein, että maailma ei sitä näe. Tai vaikka ehkä joku joskus näkikin, ei kuitenkaan koskaan kertonut.
Ei vahvistanut positiivisuutta positiivisella palautteella. Antoi hyvän hukkua.
Tällä hetkellä tunnen, että tekemistä on paljon. Ehkä liikaa. Ehkä olisi vain paikallaan vetäytyä kauas kaikesta, erakoitua, pitää huoli siitä, ettei jaa negatiivisia vaikutteitaan ja käyttäytymismallejaan muulle maailmalle. Maailma ansaitsee parempia esikuvia.
Tai ehkä tähän hetkeen on riittävää pelkästään tietää, että muutettavaa ja korjattavaa on. Tietämisen kautta on myös mahdollista ymmärtää, että monessa asiassa on mahdollista muuttaa suuntaa. Työ oman itsensä hyväksymiseen on tien tekemistä pois pelon ikeestä kohti vapautta, niin helppo sanoa, niin haastavaa toteuttaa.
Toistaiseksi vielä aika monessa tilanteessa pelolla (tai voisiko sitä ehkä hienommin sanoa varmuuden maksimoinniksi) on suurempi sananvalta siihen mitä ja miten päätän, eli päätän usein pelosta.
Ehkä vielä jonakin kauniina päivänä puhtaasta rakkaudestakin.
IE
Kuva: John Hain / Pixabay
About The Author
BigBo
Vastaa käyttäjälle Jaana Peruuta vastaus
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
En tunne sinua tarpeeksi hyvin, en ole koskaan keskustellut niin että erottaisin sanojesi värin. Siksi saatan olla aivan väärässä siitä mitä sanot. Jotenkin vain tuntuu että elämässäsi on liikaa suorittamista, niiden asioiden korjaamista jotka eivät ole niinkuin pitäisi. Toivottavasti kuitenkin sinun sisintäsi kasvuasi ajatellen eikä että olisit enemmän mieleen jolle kulle toiselle. Tulevalle, menneelle? Onko tekemäsi muutos tuonut jokaiseen päivääsi hieman enemmän Onnea, hyvää mieltä juuri tästä eletystä päivästä ja eheytymistä. Tunteitaan avoimesti tulkitsevaksi, juuri sinuksi. Viekö tie hyvään oloon ja onnellisuuteen itsensä kanssa. Minulle. Kun minä rakastan minua, ympärilläni olevat rakastuvat minuun jonka itse täysin hyväksyn. Ole Onnellinen ystäväin. Jokaisena iltana siitä kuka olet.
Kiitos kauniista, lohdullisista sanoistasi Jaana <3
Vaikka tilanteeni voi vaikuttaa äärettömän sekaiselta ja monipolviselta, kyse voi hyvinkin olla samasta asiasta kuin sotkussa olevan köyden kanssa – kun sille ensin antaa hieman löysiä ja sitten vetäisee oikeasta kohdasta, koko solmukasa aukeaa. Taika on siinä, kuinka paljon löysiä antaa ja mistä kohtaa köyttä vetäisee. Tuota olen kohdallani pohtinut ja pohdin varmaan vielä useinkin.
Koen, että tuo "köyden sotkuisuus ja sen solmujen tiukkuus" on korostunut etenkin tuossa tekstissäni kertomassani ihmissuhteessa, jossa kaksi rikkinäistä ihmistä on yrittänyt luovia toinen toisilleen luomassa karikossa, aika heikolla menestyksellä, päätyen aiheuttamaan toisilleen puolin ja toisin surua ja mielipahaa. Kumpikin on tiennyt miten loukata omassa tuskassaan ja pettymyksessään toista ja toiminut juuri niin kuin ei olisi pitänyt. En tiedä tuleeko tilanteemme enää korjaantumaan, aika näyttää. Sen se on tehnyt välillämme jo aika monta kertaa, ei kuitenkaan – ainakaan vielä toistaiseksi – lopullisesti. Aina kuitenkin voi ja saa toivoa.
Tunteellisesti en ole ollut elämässäni koskaan niin "auki" kuin mitä koen olevani nyt, ajoittain se pelottaa, ajoittain tuntuu rauhoittavalta, lohduttavaltakin. Sitä kautta uskon ajan kuluessa löytäväni myös sen omimman itsenikin, sen miehen, joka uskaltaa olla joka tilanteessa ja aina se kaikkein omin itseään ja muita rakastava itsensä. Toistaiseksi olen kuitenkin vielä myrskyn silmässä.
Kiitos ja kaikkea hyvää sinulle Jaana,
IE