Suruista tehty

Sanovat että soitto on suruista tehty.

Niin tuo usein onkin ja sama pätee toki myös kirjoitettuun tekstiin. Parhaiten ne toimivat syvien vesien ja vielä niitäkin syvempien tuntojen tulkkina, paremmin kuin pullo kossua tyhjään vatsaan. Ensimmäiset edellä mainituista itkettävät ja puhdistavat, viimeksi mainittu ensin oksettaa ja sitten sammuttaa valot.

Yllättävän moni lukijoistani on jäänyt aikojen kuluessa kiinni tekstieni sanavalintoihin, sanamuotoihin, aiheisiin, osoittelevuuteen. Kenen mielestä tunnetta on liikaa, kenen mielestä liian vähän, kenen mielestä väärää.

”Ei mies noin sano, ei tunne, ei noin väärin voi ajatella…”

Minä – mies – teen tuota kaikkea, joskus myös ihan kiusallani.

Ajattelen, sanon ja kirjoitan juuri niin kuin haluan, vaikka se saattaisi joitain itseään kaunosieluina pitäviä pois käännyttääkin. Sen tiedän, että niin on käynyt, vaikka moni heistä jonkin kanavan kautta minussa vielä kiinni onkin. Seuraa, vaikkei halua tunnustaa eikä etenkään halua minun tietävän.

Toisaalta se, joka päättää poistua poistuu, ja se joka haluaa jäädä saa jäädä.

Yksikin jäävä, avoimesti tunnustava ja sitä kautta tukensa minulle ilmaiseva on arvokkaampi kuin kymmenen minut hylkäävää. Miksi muuttaisin itseäni tai viestiäni saadakseni useampia itseään muita parempana pitäviä pinnallikkoja jäämään, kun voin olla aito oma itseni yhden minut hyväksyvän ihanan itsellisen itsepäisen ihmisen seurassa?

Salvomatta itseäni, suitsimatta itseäni, kadottamatta itseäni.

Minä olen se, mikä olen. Olen juuri sellainen kuin olen. Kaikessa hyvyydessäni, pahuudessani, valossani, pimeydessäni. Ilmaisen itseäni aivan niin itse haluan, mihin sydämeni, tunne ja hetki minua kuljettavatkin.

Jos se mikä minä olen ei ole tarpeeksi hyvä teille, niin voitte minun puolestani suksia hevonvittuun. Jos todellakin olette sitä mieltä niin menkää, en tarvitse teitä.

Teitä muita, omasta tahdostanne ja halustanne vieläkin mukanani kulkevia kiitän, sydämestäni.

Tästä on hyvä jatkaa.

IE

Kuva: StockSnap / Pixabay