Vedenjakajalta vedenjakajalle
Tiedän, että monen mielestä puhun ja kirjoitan aivan liikaa kaiken maailman vedenjakajista, niin fyysisistä, henkisistä kuin hengellisistäkin. Tuo toisaalta johtuu varmaan siitä, että sitä elämäni on viimeiset vuodet ollut.
Ajautumista vedenjakajalta vedenjakajalle.
Kohtaamalla haastetta haasteen jälkeen. Koettelemusta koettelemuksen jälkeen. Samassa tilanteessa on ollut moni ystävänikin, aivan kuin kestävyyttämme ja luottamuksemme venymisen äärirajoja testattaisiin korkeimmalta taholta. Niin varmasti onkin.
Sitä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi pitää olla niin sanomattoman vaikeaa pyytää toisilta ihmisiltä apua, kääntyä heidän puoleensa hädän hetkellä. Miksi ihmisen mieleen on rakennettu sisäinen yksin selviämisen vaatimuksen ansa, johon putoamista yritämme vältellä loppuun saakka, jopa oman selviämisemme ja henkemme kustannuksella?
Tuo varmaankin pohjaa ainakin omalla kohdallani miehiseen ja toisaalta – vaikken varsinaisesti uskonnollinen olekaan – hyvin perusluterilaiseen ajatteluun, että aina on pärjättävä omillaan ja itsekseen. Tehtävä töitä ja rukoiltava, Ora et Labora. On nöyryyttävää joutua myöntämään, ettei pysty itse kaikkeen, ei tiedä kaikkea, ei osaa kaikkea.
Tuo jos jokin kouluttaa ihmistä.
Tilannetta monimutkaistaa vielä myös se, että kun vihdoin, ehkä pitkään asiaa harkittuaan, siihen joutumista pelättyään ja tilanteeseen valmistauduttuaan rohkaistuu apua pyytämään, niin liian usein vastaus on täydellinen mykkäkoulu tai kylmänkalsean tylppä ja tympeä EI.
Joillekin tuo ylimielisen kieltäytymisen etuoikeus on selvästikin sääntö kuin poikkeus ja koskee tiettyjä avunpyytäjiä, ei kaikkia. Se, mitä olet fyysisesti ratkaisee täysin tuletko vastaanotetuksi ja autetuksi, ei sydämesi, ongelmasi, hätäsi tai asiasi. Ei mikään muu.
Joudun tekemään itsessäni paljon töitä pystyäkseni ymmärtämään sydämessäni sen, etten ole koskaan ollut tietyille ihmisille tarpeeksi hyvä, riittävä. Mitä sitten heille olenkin tai olinkin, olen kuitenkin aina ollut oma itseni. Se paras itseni, johon olen milläkin hetkellä pystynyt. Ne, joille se ei ole riittänyt, ovat saaneet vapaasti etsiä rinnalleen parempia ihmisiä, vaikka se on itseäni ajoittain syvältä mahanpohjasta riipinytkin.
Bad riddance.
Toki voisin todeta tuon myös paljon raadollisemmin ja suoremminkin, mutta jääköön tältä kertaa. Karkeuksille on aikansa ja paikkansa, mutta tunnen, että se hetki ei ole nyt, kuluvan viikkoarjen loppumetreillä. Karkeillaan taas uuden viikon alussa, jos siihen tarvetta on.
Viikonlopun pyhitän levolle.
IE
Kuva: George Forward / Pixabay
About The Author
BigBo
Vastaa käyttäjälle Ihmistä Etsimässä Peruuta vastaus
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Aivan oikea asenne, ole oma itsesi. Minäkin luulin pitkän aikaa, etten kelpaa tällaisenaan kenellekään ja viimeisin kariutunut parisuhde sai minut lähes kokonaan heittäytymään erakoksi. Mutta onneksi en tehnyt sitä! Minulla on kaksi ystävää, joista toinen on edellistä aiemman parisuhteen ex-avopuolisoni, ja joille voin puhua kaikesta täysin avoimesti. Ja kun olin keskittymässä yksin elämiseen toistaiseksi, niin tapasin täysin sattumalta aivan ihanan ihmisen. Ensimmäisellä kunnollisella tapaamiskerralla hän kuunteli minua aivan hiljaa, ei kommentoinut eikä puhunut juurikaan itsestään. Siis ensimmäistä kertaa elämässäni tulin kuulluksi ilman, että tämä kuuntelija olisi alkanut tekemään vertailuja omaan elämäänsä tai alkanut arvioimaan kautta arvostelemaan minua kuuntelemansa perusteella. Ainoa hänen kommenttinsa tuon tapaamisen jälkeen oli: "Sain sinusta sellaisen kuvan, että olet todella herkkä." Ja tuolloin alkoi tuntua siltä, että ehkä elämässä kaikki voi kääntyä parhaaksi päin jos vain uskaltaa heittäytyä etsimään, mitä ikinä onkaan vailla.
Hei Mies Vailla Varjoa, 🙂
Suuret kiitokset kommentistasi, arvostan todella paljon kannustuksen sanojasi.
Toisaalta myös otan hatun päästäni päästessäni kirjottelemaan toiselle Blogit.fi-sivun miespuoliselle kirjoittajalle. Niinkin naisvaltaisella alueella kuin "Ihmissuhteet ja häät" on todella hienoa, että myös meidän miesten ääni pääsee paremmin kuuluville.
Olen kyllä ihmetellyt sitä, miten hiljaisia näitä meidän blogejamme lukevat ihmiset ovat. Ainakin omalla kohdallani kymmeniin kirjoituksiin on yhteensä vain kourallinen kommentteja (tästä joskus Unnaleksin (= Suomalainen Opettaja Maailmalla-blogi) kanssa keskustelimme), siksi sitä osaa todella arvostaa niitä, jotka ajatustenvaihtoon "uskaltautuvat" 🙂
Tunteita, ihmissuhteita ja niistä puhumista pidetään yleensä enemmän naisten vahvuutena, mutta minä koen asian enemmänkin niin, että meidän miesten kohdalla on kyse siitä, että olemme joutuneet opettelemaan sen itse, emme ole kasvaneet siihen. Se miehen kuva jonka ainakin minä aikanaan kasvaessani sain, oli tietyllä tavoilla hyvinkin "stooalainen" ja siihen eivät puhuminen ja pussaaminen kuuluneet. Siksi oma heräämiseni tunnekommunikaatioon tapahtui syvemmin vasta kolmikymppisenä ja siitä eteenpäin. Myös niihin aikoihin sattuneet lähisukulaisten ennenaikaiset kuolemat vaikuttivat hyvin paljon tunne-elämäni kehittymiseen.
Toisaalta sujuva kommunikaatio vaatii paitsi puhumaan pystyvät, mutta myös toisia kuuntelemaan ja kunnioittamaan kykenevät puoliskot, aivan kuten myös sinä omassa kommentissasi sanoit.
Hieman sinua vanhempana (olen siis syntynyt 60-luvun puolella), olen kokenut olevani jonkinlainen "friikki" siinä suhteessa, että osaan tuoda esiin itseäni ja tunteitani, niin kirjoitettuna kuin elävässä elämässäkin. Vuosikausien henkinen tie ja työväenopiston kirjoitusryhmät ovat tehneet kaltaisestani "perinteisestä suomalaisesta jörrikästä" positiivisessa mielessä erottuvan, ehkä joskus liiankin avoimesti kommunikoivan tapauksen. Olen nimittäin huomannut huomattavan monella naisella olevan jonkinlaisia blokkeja, esteitä, joskus estojakin, kommunikoida kanssani vaikka minä olisin se, joka lähtökohtaisesti ottaa kontaktia. Toisaalta tuohon saattaa olla heidän mielestään hyvinkin joitain "muitakin syitä", ainahan haluttaessa pinnallisuuksia löydetään.
Tähän loppuun täytyy kyllä totuuden nimessä myös sanoa, että aivan lähipiirissäni on myös monta ihanaa naisihmistä, joiden kanssa kommunikointi on ilo. He kuvastavat upeasti kaikkia jumalaisen feminiinin kauniita, positiivisia ja harmonisia piirteitä. Joka ikisestä heistä olen syvältä sydämestäni kiitollinen <3
Kiitos vielä kerran Mies Vailla Varjoa, ja hyviä kirjoituksia!
Hyvä pojat! Pidetään yhtä!
Kyllä vaan, hyvä mies-energia, hyvin tehty me äijät!
On aika osoittaa, että mekin osaamme tuntea, ajatella ja artikuloida tuntemuksiamme maailmalle. Jatketaan samaan malliin! Ääntä ja tekstiä ilmoille!!! 😀
Naulan kantaan ja aamen perään. Olemme kasvaneet kulttuurissa, jossa pojille ei opeteta tunteista keskustelemisen taitoa ja se on mielestäni todella suuri vääryys. Muutos tapahtuu hitaasti, koska nämä asiat opitaan kotona ja valitettavasti asiat periytyvät sukupolvelta toiselle, ellei tajua heittäytyä introspektiiviseksi ja havainnoida samalla hyviä toimintatapoja oman elämänsä ulkopuolelta.
Ja saman huomion olen tehnyt tuosta keskustelujen avauksesta. Lukijoita on myös omassa blogissani ja liikenteestä päätellen siellä käy aika uskollinen joukko lukemassa tekstejäni. Mutta harvemmin tulee minkäänlaista palautetta tai kommenttia käsittelemääni aiheeseen. Ja olisin ihan järjettömän mielissäni, jos saisi jonkinlaista keskustelua aikaiseksi. Mutta ei, ainoat jaot SOME:ssakin ovat pääosin itse tekemiäni. Pääosa lukijoista on päättelyn kautta naisia, mutta mikseivät he jaa meidän tekstejä? Miten ihmeessä saada posiitiivista vaikutusta toistenkin miesten elämään, jos sana ei leviä: Puhukaa tunteistanne, puhukaa siitä mitä päässänne liikkuu! Ottakaa tästä vaikka vähän mallia ja kehittäkää oma tyylinne!
Hämmentävää tosiaan, mutta jatketaan kuitenkin sen suurimman motiivin turvin eli kirjoitetaan itse itsellemme ja sellaisella tyylillä, että siitä on iloa ja/tai hyötyä muillekin 👍
Tuohon blogiemme (nais)lukijoiden kommentointipassiivisuuteen tietävät syyt vain he itse, ja jos he eivät suostu niistä meille avautumaan, niin emme voi asialle mitään – mielelläni kuulisin kuitenkin noista syistä myös itse 🙂
Blogia aloitellessani (ja aika pitkään sen jälkeenkin) oli mielessäni aika usein kysymys: "Lukeeko kukaan tekstejäni, kiinnostaako ketään?" Aloitin maaliskuun lopussa tänä vuonna ja vasta viimeisen parin-kolmen kuukauden aikana minusta on alkanut tuntua siltä, että lukijat ovat lämmenneet teksteilleni. Tekstieni katselu-/lukijamäärät viittaavat vahvasti siihen.
Olen myös aina kehottanut kaikkia lukijoitani somessa jakamaan tekstejäni eteenpäin aivan vapaasti, joten "jakakaa, jakakaa, jakakaa ystävät, tehkää hyvin!"
Jotkut harvat niin tekevätkin, josta heille sydämelliset kiitokset <3
Minä olen oma itseni niin ihmisenä kuin kirjoittajanakin, ja teksteissäni kuuluvat vahvasti niin oma ääneni, historiani, elämänkokemukseni kuin maailman(kaikkeuden)kuvanikin. En voi muuta, enkä muuta haluakaan.
Jos ihmiset kokevat saavansa teksteistäni jotain itselleen, niin se kaikki on plussaa. En kirjoita aina kauniisti, mutta kirjoitan aina sydämessäni ja sydämestäni. Se saa riittää.