Vedenjakajalta vedenjakajalle

Tiedän, että monen mielestä puhun ja kirjoitan aivan liikaa kaiken maailman vedenjakajista, niin fyysisistä, henkisistä kuin hengellisistäkin. Tuo toisaalta johtuu varmaan siitä, että sitä elämäni on viimeiset vuodet ollut.

Ajautumista vedenjakajalta vedenjakajalle.

Kohtaamalla haastetta haasteen jälkeen. Koettelemusta koettelemuksen jälkeen. Samassa tilanteessa on ollut moni ystävänikin, aivan kuin kestävyyttämme ja luottamuksemme venymisen äärirajoja testattaisiin korkeimmalta taholta. Niin varmasti onkin.

Sitä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi pitää olla niin sanomattoman vaikeaa pyytää toisilta ihmisiltä apua, kääntyä heidän puoleensa hädän hetkellä. Miksi ihmisen mieleen on rakennettu sisäinen yksin selviämisen vaatimuksen ansa, johon putoamista yritämme vältellä loppuun saakka, jopa oman selviämisemme ja henkemme kustannuksella?

Tuo varmaankin pohjaa ainakin omalla kohdallani miehiseen ja toisaalta – vaikken varsinaisesti uskonnollinen olekaan – hyvin perusluterilaiseen ajatteluun, että aina on pärjättävä omillaan ja itsekseen. Tehtävä töitä ja rukoiltava, Ora et Labora. On nöyryyttävää joutua myöntämään, ettei pysty itse kaikkeen, ei tiedä kaikkea, ei osaa kaikkea.

Tuo jos jokin kouluttaa ihmistä.

Tilannetta monimutkaistaa vielä myös se, että kun vihdoin, ehkä pitkään asiaa harkittuaan, siihen joutumista pelättyään ja tilanteeseen valmistauduttuaan rohkaistuu apua pyytämään, niin liian usein vastaus on täydellinen mykkäkoulu tai kylmänkalsean tylppä ja tympeä EI.

Joillekin tuo ylimielisen kieltäytymisen etuoikeus on selvästikin sääntö kuin poikkeus ja koskee tiettyjä avunpyytäjiä, ei kaikkia. Se, mitä olet fyysisesti ratkaisee täysin tuletko vastaanotetuksi ja autetuksi, ei sydämesi tai asiasi.

Joudun tekemään itsessäni paljon töitä pystyäkseni hyväksymään sen, etten ole koskaan ollut tietyille ihmisille tarpeeksi hyvä, riittävä. Mitä sitten heille olenkin tai olinkin, olen kuitenkin aina ollut oma itseni. Se paras itseni, johon olen milläkin hetkellä pystynyt. Ne, joille se ei ole riittänyt, ovat saaneet vapaasti etsiä rinnalleen parempia ihmisiä, vaikka se on ajoittain syvältä mahanpohjasta riipinytkin. Bad riddance.

Toki voisin todeta tuon myös paljon raadollisemmin ja suoremminkin, mutta jääköön tältä kertaa. Karkeuksille on aikansa ja paikkansa, mutta tunnen, että se hetki ei ole nyt, kuluvan viikkoarjen loppumetreillä. Karkeillaan taas uuden viikon alussa, jos siihen tarvetta on.

Viikonlopun pyhitän levolle.

IE

Kuva: George Forward / Pixabay

6 Comments

Vastaa käyttäjälle Nimetön Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *