C

Roomalainen numero C, binäärijärjestelmässä 1100100, länsimaisessa numerojärjestelmässämme numero 100. Tämän blogitekstini numero, järjestyksessään sadas julkaisemani blogikirjoitus.

Tämän vuoden maaliskuun viimeisenä päivänä alkanut matkani saavuttaa tällä tekstillä ensimmäisen todellisen virstanpylväänsä.

Totta kai 100 on vain yksi numero siinä missä muutkin, toisaalta siihen sisältyy tietynlainen saavuttamisen ja täydellistymisen ajatus ja tunne. 100 prosenttia, 100:n metrin juoksun maaliviiva, monivalintatestin tulos 100/100, miten itse kukin tuon haluaa itselleen sanoittaa ja ajatella.

Viime viikonloppuna kävin läpi blogihistoriaani.

Lisäilin joihinkin alkuaikojen teksteihini kuvia samalla tekstejä sivusilmällä lueskellen, en arvannut vielä silloin että saavuttaisin tasasadan jo näillä näppäimillä, näinkin pikaisesti. Tekstit nostivat esiin suuria tunteita, muistoja kaikesta tapahtuneesta. Kaikki syviä, osa hyviä, osa niitä, jotka vuolivat sydämestäni käristystarpeita. Nauroin, itkinkin.

Tekstieni kaaressa maaliskuun lopusta nykyhetkeen näkyi alkuajan positiivisuus, luottamus siihen, että yläkerralla on valoa, apua ja rakkautta meille kaikille. Luottamus siihen, että kaikki paranee ja oikenee ja että ihmiset löytävät tiensä takaisin toistensa yhteyteen (Kaikki mitä näät, Vain mies?)

Sen jälkeen niistä alkoi näkyä selkeitä merkkejä pimeyden laskeutumisesta ja tuskan lisääntymisestä viime huhtikuisen välirikon jälkeen, se sielun pimeä yö, johon sen jälkeen pitkäksi aikaa vajosin, se, jossa rämmin osaltani vieläkin (Vedenjakajalla). Sillat poltettiin (Polta se silta, Kunhan vajeet, Tuhlattavaksi).

Teksteissä ovat nyt alkaneet pikkuhiljaa – vasta aivan viime aikoina – näkyä myös pienenpienet valonpilkahdukset (Toivo, Loiste, Ympyrä sulkeutuu), vaikkei noista pienistä tulikärpäsaihioista tulevaisuuteen selvästi näkemiseen, saati jalkapallokentän halogeenivaloiksi vielä missään kapasiteetissa olekaan.

Sydämellinen kiitos kaikille teille, jotka olette kulkeneet mukanani blogitielläni alusta saakka. Moni teistä kuuluu lähimpieni piiriin, te olette tienneet ja tunteneet minut vuosia, jotkut vuosikymmeniäkin ennen kuin minusta tuli bloggari.

Suuret kiitokset kaikille teille, jotka olette tulleet mukaan kesken matkaa, samoin kiitokset myös teille, jotka piipahdatte tai olette piipahtaneet mukanani lyhyemmän tai pidemmän aikaa.

Ja ennen kaikkea kiitokset Tanssijattarelle, jota ilman tätä blogia tuskin olisi tässä muodossa syntynyt. Korkeapainemaalauskoneella, tummimmalla sydänverelläni olen tunteitani ja tuntemuksiani kirjoituksiini maalannut, varmaan kaikki ovat sen huomanneet ja toisaalta tekstieni intensiteetti ja energiat ovat myös käännyttäneet joitain poiskin. Mutta: It is what it is.

Mieluummin olen kuitenkin sydämestäni aidosti sitä mitä olen, kuin pehmentelen tai puhun muunneltua totuutta (eli suomeksi sanottuna valehtelen).

Olen halunnut poisoppia stooalaisesta äijä-kasvatuksestani iät ja ajat minuun iskostetun tunnesordiinon käyttämisen itseni ja tarpeitteni ilmaisemisessa, siksi yritän aina lähestyä aiheitani mieluummin vahvan tunteen kuin kuivan analyyttisyyden tai hengettömän viileyden näkökulmasta.

Te lukijat päätätte äänestämällä jaloillanne, kännyköillänne ja tietokoneillanne miten olen tuossa onnistunut, ja miten onnistun vastakin.

Minä olen joka tapauksessa myös tästä eteenpäin, kirjoituksesta toiseen, tästedeskin oma itseni.

Muuta en osaa.

IE

Kuva: Yogesh More / Pixabay (muokattu)