Me ollaan sipuleita kaikki…

…kun oikein silmin katsotaan…

Keitä, mitä ja millaisia ihmisiä olemme todellisuudessa tekstiemme takana? Mitä me yritämme teksteillämme ja muulla kommunikaatiollamme toisillemme viestittää?

Parikymmentä vuotta sitten, kun nettideittailu oli vielä aivan lastenkengissään, yrittelin sillä puolella minäkin. Suurelta osin täysin paskoin tuloksin.

Monien epäonnistuneiden deittien jälkeen olin jo toteamaisillani sen homman täysin turhaksi ja aloin pakkailla kamojani palatakseni takaisin synnyinseuduilleni, kauas pohjoiseen. Syitä oli toki silloin muitakin, mutta sopivan seuran puute oli siinä vaiheessa se, joka uhkasi tämän nimenomaisen kamelin selän terveyttä ja toimivuutta.

Yhtenä tavallisena iltapäivänä, kuukausia oman deitti-ilmoitukseni jättämisen jälkeen, ja pari kuukautta viimeisistä edeltävistä vastauksista postiluukkuuni kolahti maili häneltä. Skorpioni kun oli (ja luonnollisesti on vieläkin), hän kertoi halunneensa selvittää, millainen mies tummansävyisen deitti-ilmoitukseni takana oli ja sen hän totisesti tekikin.

Kirjoitimme toisillemme pitkiä maileja kuukausikaupalla ennen ensimmäistä tapaamistamme, kävimme puolin ja toisin läpi taustojamme ja elämäntarinoitamme, molempien samantapaista elämänhistoriaa. Tiesimme toisistamme jo ennen ensimmäistä tapaamistamme enemmän kuin moni pariskunta erotessaan puolen tusinan avioliittovuoden jälkeen, kun on ”kasvettu erilleen toisistaan”.

Hän kertoi myöhemmin olleen suuri yllätys, että sitten kun vihdoin tapasimme kasvokkain, se hänet tavannut mies ei ollutkaan se esittelytekstinsä ja ensimailiensa kuvaama vakavailmeinen yrmy, vaan jotain aivan muuta. 19 vuotta hänen mailivastauksensa ja ensikontaktimme jälkeen olemme toisillemme vieläkin.

Se on huikean pitkä aika, ja kertoo siitä, että siinä missä hänen rehellisyytensä ja suoruutensa liikutti ja kiinnosti minua, se tekstien yrmy teki taas häneen vaikutuksen. Ei heti, ei ensimmäisellä tapaamisella, eikä täydellisesti vielä kuukausiakaan sen jälkeen.

Mutta jossain vaiheessa, eron, väliajan ja välimatkan jälkeen jokin veti takaisin yhteen.

Me ihmiset olemme sipuleita. Muodostumme tunnekerroksista, joiden alta löytyy tunnekerroksia toinen toisensa jälkeen. Jokaisen kerroksen läpäistyämme on vastassa jotain muuta, jotain uutta, jotain joka on saattanut olla piiloutuneena tai koteloituneena vuosia, jopa vuosikymmeniä.

Kaikkein parasta on se, kun sipulia kuoriessaan – niin itseään kuin toistakin – löytää eri kerroksista kerta toisensa jälkeen uuden aidon ihmisen. Ihmisen, jolle ei tarvitse olla koko ajan olevinaan. Ihmisen, joka ei ole koko ajan olevinaan. Ihmisen, joka on rehellinen ja avoin, peittelemättä itseään, salailematta taustaansa ja historiaansa. Ihmisen, jolle voi avata vaikeitakin asioita itsestään tarvitsematta pelätä hylätyksi tulemista.

Joistakin ihmisistä sanotaan, että he ovat painonsa arvoisia kultaa.

Totuus on se, että mitä tahansa arvometallia tuossa vertauskuvana käytetäänkin, todellinen rakkaudellinen ihmissuhde on kuitenkin aina sitä monikertaisesti arvokkaampi. Ihminen kohdataan rakkaudella ja rakkaudessa, avoimesti, vailla naamioita ja rooleja.

Ja siinä kalpenee mikä tahansa arvometalli.

IE

Kuva: Holger Langmaier / Pixabay

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *