Moni kakku päältä kaunis, moni paha päältä pyhä

Moni luulee, että henkiset tai sellaisiksi mielletyt ihmiset olisivat jollain tavalla erilaisia kuin ns. ei-henkiset. Tuo ei pidä paikkaansa. Olemme kaikki ihmisiä, yhtä hyviä, yhtä pahoja.

Lähtökohtaisesti jokainen meistä on omalla tavallaan henkinen, ymmärsi sitä tai ei. Siinä olemme kaikki samanlaisia, erilaisia.

Jokaisessa meissä on henki ja sielu, joita ei tieteen voimalla, tiedolla ja taidolla pystytä luomaan keinotekoisesti. Olemme kaikki energiaa, jota ei pystytä täysin selittämään, kaikesta huolimatta olemme kaikki täällä. Moni tuota ymmärtämätön ei edes halua pysähtyä tuon asian eteen, ei uskalla, sillä liian monet tieteen kautta vastaamattomaksi jäävät kysymykset aiheuttavat vain pelkoa ja pahaa oloa.

Kuten ihmiselämässä yleensäkin, myös henkisyydessä on lukematon määrä näkemyksiä, kuppikuntia ja keskinäisen kehumisen kerhoja, joissa keskitytään ainoastaan näyttämään hyvältä omaa itseä ja muita varten, ja kritisoimaan toisia, toisella tavalla eläviä, ajattelevia ja tuntevia.

Etenkin tuo on pinnassa henkisyyden feminiinisellä puolella, jonka nykyään niin yleinen jatkuva maskuliinin ja maskuliinisuuden demonisointi, syyllistäminen, tylyttäminen ja menneiden virheiden esiin kaivaminen on saanut jo sairaitakin piirteitä, ja siirtänyt monet meistä miehistä henkisten valovuosien päähän suuresta osasta pinnallisia feminiinitoimijoita.

Kun mieheys ja pinnallisuudet asetetaan esteeksi yhteisyydelle ja yhteistyölle, päädytään tilanteeseen, jossa minkäänlaista mahdollisuutta todellisen avoimeen ja toisia arvostavaan diskurssiin ja yhteistoimintaan ei ole.

Kuulen monen henkisfeminiinin nyt kirkuvan lähellä ja kaukana, että ei se noin ole.

On se.

Monet meistä miehistä, joilla on taustaa ja kokemusta piiristä jos toisestakin, olemme saaneet aikojen kuluessa kokea monenlaista henkilöömme, olemassaoloomme ja tapaamme ilmaista itseämme kohdistunutta arvostelua niin törkeän avoimesti kuin kautta rantainkin.

Sieluun sattuvan, henkilöön kohdistuvan kritiikin ja jatkuvan feminiinin paremmintietämisen puukko on heilunut usein tuhoisasti, vailla rajoja, mukamas tasa-arvon ja tilien tasaamisen nimissä, siinä missä surullisen usein myös henkilökohtaisten suhteiden tasolla. Samanlainen miesten henkinen ja sielullinen kuohitseminen on ollut yhteiskunnassa vallalla, jopa normina laajemminkin jo pitkään, joten sinänsä tuo ei yllätä.

Ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla henkinen. Jokainen tälle tielle lähtenyt tulee omista lähtökohdistaan ja yleensä omakohtaisesti kaikkein vaikeimman tien kulkeneilla on kaikkein suurin sydän ja eniten rakkautta toisia, eritoten tiensä alussa olevia kohtaan.

Vaikka ollaankin kauniita sieluja, niin tunnustetaan kaikki olevamme myös ihmisiä.

Olen kirjoittanut tästä asiasta aiemmin ja tulen varmaan kirjoittamaan vastakin. Kuinka usein peitämme ihmisyytemme ja inhimillisyytemme, toiveemme ja tarpeemme, ja sen mitä todellisuudessa olemme väärän henkisyyden kaavun alle.

Henkisyyteen ei kuulu sanoutua irti ihmisyydestä ja sen fyysisestä puolesta, vaientaen egon ääni täysin. Suitsia ja kyseenalaistaa egoa kyllä pitää, mutta ei vaientaa – fyysisen olemassaolomme ja ihmiselämämme puolesta se on aivan oleellinen osa kaikkien ihmisten hengissä selviämistä, niin sinun kuin minunkin.

Omalla kohdallani olen kuitenkin pyrkinyt heittämään pois hartioiltani väärän henkisyyden kaavun, vastaamaan kanssaihmisteni ja maailman viesteihin rehellisesti sinä ihmisenä ja sieluna mitä olen.

Niine tarjottavineni, toiveineni ja tarpeineni, jotka minua, sydäntäni ja kehoani liikuttavat. Yllättävän monelle tuo näyttää olleen jonkinlainen yllätys ja ehkä shokkikin, eli se kuva, joka minusta on kanssaihmisilleni menneisyydessä muodostunut, on etenkin viime aikoina ottanut kovasti pohjakosketusta.

Henkisyys ei ole helppo tie, valitettavan usein se on kahlaamista kurkkua myöten paskassa, sen olen joutunut viime aikoina usein kokemaan itsekin.

Kiiltokuvahenkiset ovat tarttuneet tuohon joissain yhteyksissä, kyseenalaistaen minut ja koko henkisyyteni, siinä missä niin monet muutkin oman tiensä kulkijat. Kaunis kiitos sinänsä, sillä monet minua kyseenalaistaneet ja vieläkin kyseenalaistavat ovat joskus menneisyydessä olleet niin kiitollisia (?)  avustani heille eri tilanteissa, silloin kun he olivat omassa elämässään heikoilla.

Ja kun kaikki on taas paremmin, on jälleen kerran niin helppo pudota ylimielisyyden ansaan toisten, yhtälailla ylimielisten ihmisten keskinäisen kehumisen kerhoissa. Liittyä toisiin samanlaisiin ja jatkaa meidän ulkopuolisten osoittelua sormella.

Totuus, ihmisyys ja rakkaus eivät kuitenkaan löydy kuorolaulusta toisten, yhtälailla nenä katossa kulkevien kauniiden ihmisten joukossa. Harhaanjohtajan työ  – vaikka usein julkisuutta, glooriaa, hypetystä ja hymistelyä aikaansaaakin, tulee loppujen lopuksi törmäämään yhteen asiaan: totuuteen.

Mutta jos se saa olonne tuntumaan paremmalta, tehkää hyvin: kumartakaa heitä, joita pidätte itseänne parempina tai arvoisinanne ja halveksikaa meitä, jotka emme yllä edes vaatimuslistanne alimmalle puolapuulle.

Niin te olette tehneet jo pitkään.

Jos tuo tekee teistä omassa mielessänne ja muiden kaltaistenne pinnallikkojen mielestä meitä parempia ihmisiä ja kauniimpia sieluja, hyvä niin. Tulkaa uskollanne autuaaksi.

Yksi asia on kuitenkin varmaa: todellisen valon, rakkauden, ymmärryksen ja keskinäisen hyväksymisen määrää maailmassa tuo ei lisää.

Jatkakaa puukkojenne terottelua.

IE

Kuva: Simon Wijers / Pixabay