Entä jos?
Usko, toivo, rakkaus.
Kolme sanaa, joiden sisällön ja tarkoituksen väitämme kaikki tuntevamme ja ymmärtävämme. Mutta ajatellaanpa asiaa uudelleen hieman toisesta näkökulmasta.
Jos meitä pyydetään määrittelemään tarkemmin, syvemmin, ja monisanaisemmin yllä olevat sanat, niiden tarkoitus ja käyttö, saamme ihmisestä toiseen enemmän ja vähemmän erilaisia määritelmiä heidän taustastaan, historiastaan ja elämänkokemuksistaan riippuen.
Kieli on paitsi kaunis, myös hyvin pettävä instrumentti ja usein aivan tarkoituksella. Siinä missä kuulemme toistemme suusta samalta kuulostavia ja samalla tavalla kirjoitettavia sanoja, niiden sisältö ja merkitys puhujalle on jotain aivan muuta kuin kuulijalle ja päinvastoin.
Aivan kuten oli minun elämässäni, kommunikoinnissani Tanssijattaren kanssa.
Hänelle niin monet sanat välillämme olivat olemattomia, merkityksettömiä tai tarkoituksettomia, siinä missä minulle ne olivat pyhääkin pyhempiä. Ehkä hän oli poistanut ne sanavarastostaan kokonaan, ei käyttänyt niitä enää paitsi puhuessaan joistakin muista, ei itsestään. Joitakin sanoista hän ei ehkä ollut koskaan käyttänyt tai oli unohtanut ne tarkoituksellisesti ja täydellisesti, sisältöineen kaikkineen.
Missä kulkee luottamuksen ja epäluottamuksen raja?
Mitä yleensäkin ovat lupaus, luottamus, epäluottamus ja raja? Mitä on totuus?
Entä sitten, kun hän herää eräänä kauniina päivänä siihen, että elämästä on kadonnut jotain? Jotain herkkää, aitoa, avointa. Että se sydän, joka piti noita sanoja pyhinä, lähes yhtä pyhänä kuin sanaa rakkaus, ei tunne häntä enää. Ehkä tuolla sydämellä ei koskaan ollutkaan hänelle mitään merkitystä.
Tuhoaako sana vapaus aina sanan luotettavuus, sanapari oma tulkinta sanan luottamus? Antaako sana minä aina luvan tuhota sanan sinä tai me?
Onko oma suu aina lähempänä kuin sananlaskun proverbiaalinen kontin suu? Onko koko muun maailman taivuttava ajattelemaan hänen tavallaan? Tai minun? Tai yleensä ottaen kenenkään?
Ehkä on niin, että olemme kaikki tässä maailmassa kielellisiä orpoja, yksin, yksikään meistä ei puhu ja ymmärrä edes samaa kieltä kuin toiset. Parhaimmillaankin jokainen meistä puhuu pelkkää omaa sisällöltään bastardisoitua, rikkinäistä murrettaan, kirjoittaen samannäköisiä sanoja, mutta sanojen tarkoitus ja sisältö määräytyvät täysin puhujan tai kirjoittajan ajatusmaailman, sen hetkisen elämäntilanteen ja moraalin mukaan.
Kuulijasta tai lukijasta ei tarvitse välittää?
Jos tuo on totta eikä meidän tarvitse kiinnostua mistään muusta kuin siitä miten asian itse ilmaisemme, onko sen tuloksena olemassa enää oikeaa tai väärää?
Voidaanko kaikki paha tekstualisoida hyväksi, stilisoida kaikki ruma kauniiksi, tai sanoittaa kylmä, tunteeton vastuunpakoilu, selkäänpuukottaminen, lähimpien pettäminen ja kusettaminen omanarvontunnoksi, omaksi tahdoksi tai rajojen asettamiseksi toisille?
Ajattelemisen aihetta meille kaikille.
Entä jos…?
IE
Kuva: Willi Heidelbach / Pixabay
About The Author
BigBo
Add a Comment
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Parisuhteessa tuntuu olevan niin, että toinen osapuoli on kuuromykkä tai ymmärrystä vailla. Ystävät ymmärtävät toisiaan, kommunikaatio soljuu kuin kuohuva virta, mutta parisuhteessa ei mikään tunnu menevän perille. Hassu juttu. Ehkä toivomme liikaa toisen osapuolen ajattelevan kuin me – toivomme hänen olevan minämme jatke. Tai sitten vika on vain suhteessa. Omasta vapaudesta luopuminen on vaikeaa – pitää luopua niin paljosta toisen ihmisen takia. Ystävyydessä omasta vapaudesta ei tarvitse tinkiä.
Minä en enää edes jaksa kuunnella miestäni, eikä hän kuuntele minua. Puhumme yhdessä yksikseen, niin on helpompaa. Mutta gaslighting kuulostaa pahalta… sitä ei pitäisi suhteessa olla. Meilläkin luottamus kortilla ja se tässä hiertää. Puhua ja ymmärtää ei tarvitse, kunhan ei petä – ei edes ajatuksen tasolla.
Omalta kohdaltani voin kertoa, että kaikki ihmissuhteet elämässäni eivät ole tai ole olleet tuossa vastauksesi alussa kuvailemasi kaltaisia, tämä yksi, itsessään niin monella tavalla käsittämätön ja selittämätön on. Ystävyyssuhteet ovat vapaaehtoisia, ilman omistamisen tarvetta ja se tekee niistä yleensä paljon kevyempiä. Toisaalta jos niissäkin joutuu kilpailemaan toisen huomiosta muiden saman piirin ystävien kanssa, se saattaa kuormittaa.
En tiedä kuinka paljon olet aiempia tekstejäni lukenut, mutta lisämausteensa tähän minun kertomaani toi välimatka, ihan maantieteellinen siinä missä henkinenkin. Kun kontaktit toiseen ajautuvat suurelta osin sähköisiksi, alkaa tietämisen osuus vähetä ja olettamisen ja tulkitsemisen osuus lisääntyä. Ja silloin kun toinen lähtee tietoisesti peittämään joitain osia elämästään satojen kilometrien päässä, jättäen tai kieltäytyen kertomasta asioista edes kysyttäessä, se lisää epätietoisuutta ja epäluottamusta ja pian varsinainen tiedon, tunteiden, pelkojen ja oletusten vuoristorata on valmis. Tuhoisa sellainen.
On aina hyvä miettiä sitä, mikä pitää suhteessa, onko se himo, halu omistaa, pelko yksinjäämisestä tai talouden romahtamisesta, tai voisiko taustalla olla jotain "elämää suurempaa".
Jos luet kaikkien aikojen suosituimman blogitekstini "Tanssijatar" kesäkuun alusta, ymmärrät ehkä paremmin, mihin tällä viittaan.
Mutta mikä jeesus minä olen saarnaamaan kenellekään? En mikään, pelkästään omien ihmissuhteitteni, historiani ja kokemusteni tuotos, niinkuin me kaikki.
Jos haluat, voit vapaasti kirjoittaa minulle sähköpostiosoitteeseeni, kertoilen sinulle mielelläni lisää teksteistäni ja siitä, mistä voit halutessasi löytää mitäkin, yli 120 blogikirjoitusta kun pitää sisällään niin monenlaista 😀
Suuri kiitos siitä, että olet niin aktiivinen kirjoitusteni kommentoinnissa, arvostan panostasi ja vastauksiasi todella paljon 🙂
Kiitos itsellesi, mielenkiintoisia tekstejä! En ole tosiaan ehtinyt tutustua vanhempiin teksteihin eli siinä mielessä hataralta pohjalta kommentoin.