Entä jos?

Usko, toivo, rakkaus.

Kolme sanaa, joiden sisällön ja tarkoituksen väitämme kaikki tuntevamme ja ymmärtävämme. Mutta ajatellaanpa asiaa uudelleen hieman toisesta näkökulmasta.

Jos meitä pyydetään määrittelemään tarkemmin, syvemmin, ja monisanaisemmin yllä olevat sanat, niiden tarkoitus ja käyttö, saamme ihmisestä toiseen enemmän ja vähemmän erilaisia määritelmiä heidän taustastaan, historiastaan ja elämänkokemuksistaan riippuen.

Kieli on paitsi kaunis, myös hyvin pettävä instrumentti ja usein aivan tarkoituksella. Siinä missä kuulemme toistemme suusta samalta kuulostavia ja samalla tavalla kirjoitettavia sanoja, niiden sisältö ja merkitys puhujalle on jotain aivan muuta kuin kuulijalle ja päinvastoin.

Aivan kuten oli minun elämässäni, kommunikoinnissani Tanssijattaren kanssa.

Hänelle niin monet sanat välillämme olivat olemattomia, merkityksettömiä tai tarkoituksettomia, siinä missä minulle ne olivat pyhääkin pyhempiä. Ehkä hän oli poistanut ne sanavarastostaan kokonaan, ei käyttänyt niitä enää paitsi puhuessaan joistakin muista, ei itsestään. Joitakin sanoista hän ei ehkä ollut koskaan käyttänyt tai oli unohtanut ne tarkoituksellisesti ja täydellisesti, sisältöineen kaikkineen.

Missä kulkee luottamuksen ja epäluottamuksen raja?

Mitä yleensäkin ovat lupaus, luottamus, epäluottamus ja raja? Mitä on totuus?

Entä sitten, kun hän herää eräänä kauniina päivänä siihen, että elämästä on kadonnut jotain? Jotain herkkää, aitoa, avointa. Että se sydän, joka piti noita sanoja pyhinä, lähes yhtä pyhänä kuin sanaa rakkaus, ei tunne häntä enää. Ehkä tuolla sydämellä ei koskaan ollutkaan hänelle mitään merkitystä.

Tuhoaako sana vapaus aina sanan luotettavuus, sanapari oma tulkinta sanan luottamus? Antaako sana minä aina luvan tuhota sanan sinä tai me?

Onko oma suu aina lähempänä kuin sananlaskun proverbiaalinen kontin suu? Onko koko muun maailman taivuttava ajattelemaan hänen tavallaan? Tai minun? Tai yleensä ottaen kenenkään?

Ehkä on niin, että olemme kaikki tässä maailmassa kielellisiä orpoja, yksin, yksikään meistä ei puhu ja ymmärrä edes samaa kieltä kuin toiset. Parhaimmillaankin jokainen meistä puhuu pelkkää omaa sisällöltään bastardisoitua, rikkinäistä murrettaan, kirjoittaen samannäköisiä sanoja, mutta sanojen tarkoitus ja sisältö määräytyvät täysin puhujan tai kirjoittajan ajatusmaailman, sen hetkisen elämäntilanteen ja moraalin mukaan.

Kuulijasta tai lukijasta ei tarvitse välittää?

Jos tuo on totta eikä meidän tarvitse kiinnostua mistään muusta kuin siitä miten asian itse ilmaisemme, onko sen tuloksena olemassa enää oikeaa tai väärää?

Voidaanko kaikki paha tekstualisoida hyväksi, stilisoida kaikki ruma kauniiksi, tai sanoittaa kylmä, tunteeton vastuunpakoilu, selkäänpuukottaminen, lähimpien pettäminen ja kusettaminen omanarvontunnoksi, omaksi tahdoksi tai rajojen asettamiseksi toisille?

Ajattelemisen aihetta meille kaikille.

Entä jos…?

IE

Kuva: Willi Heidelbach / Pixabay

3 Comments

Vastaa käyttäjälle GwenD Peruuta vastaus