Yhdeksän kertaa kölin alle

Maailmalla on tapansa.

Joskus nostaa, joskus kaataa.

Uskotella, nostattaa, kannatella. Saada meidät luottamaan siihen, että osaamme ja pystymme. Että meistäkin on johonkin, meissäkin on jotain. Arvoa edes ihmisinä. Kunnes se taas vetää maton jalkojen alta niin että heilahtaa, ja sitten maton alla olevan toisen maton, ja sitä seuraavan, ja sitä seuraavan.

Siihen se käyttää toisia ihmisiä, fyysistä tai persoonatonta voimaa, sisäistä häpeää, selityksetöntä kipua joka on ja vaikuttaa vaikkei haluaisikaan. Vaikkei sitä koskaan pyytänyt.

Omistajan oikeudella hakkaa.

Ja te ihmiset. Universumin käsikassarat. Te, jotka olitte toivon aiheitani. Te, joita kerran nöyrästi, avoimesti, hattu kourassa lähestyin. Kuinka paljon luulitte joutuvanne antamaan itsestänne, niin että olisitte auttaneet tilannettani? Tiedätte kaiken. Sen mitä teiltä pyysin, sen mitä teiltä sain.

Verrattuna siihen kuinka paljon jaoitte itsestänne, itseänne muulle maailmalle – halulla – en pyytänyt paljoa. Tuskin mitään.

Se ehkä vain tuntui paljolta siksi, että pyytäjänä olin minä. Kaikista maailman ihmisistä.

Ajatelkaa, kaikkien maailmankaikkeuden kauniiden sielujen joukossa törmäsitte siihen yhteen ja ainoaan vähemmän kauniseen. Siihen, joka ei koskaan apuanne ansainnut. Ihminen, jonka arvo ei yksinkertaisesti vain riittänyt.

Kuinka ihana tekosyy kaikille teille kauniille, täydellisille.

Vetää yhdeksän kertaa kölin alle, kahdeksan kertaa ylös.

IE

Kuva: Stefan Keller / Pixabay