Villiintynny Maalini

Siiton aika tarkhaan puoli vuotta, ko Österkreenin Jöörani pirhautti allekirjottanheele Matarenkista.

Met olima kläppeinä Jööranin kans koulukavereita Syäsenkankhaan alakoulussa siihen asti, ko net porukoinensa muutit takasin Ruothiin. Silloin mithään mopiileja ollu, hyvä ko meänperälä etes lankapuhelinta käytethiin. Eikä se sillonkhaan ollu mikhään persesilmättömien penikoitten leikkikalu, eli met emmä saahneet sillä soittaa – vaikkolis ollu asiaaki. Siihen net minun ja Jööranin yhteyet katkesit melkhein kolmeksikymmeneksi vuoeksi.

Satuima kuitenki sitte kerran vuosituhanen vaihteessa törmäämhään Haaparannan ICAssa, ja soli ko ei olis päivääkhään oltu erossa. Samallainen vilpertti se oli mitä sillon koulussaki ja meän kaveruus se siittä vain parani.

Monet olit net kerrat, ko met yritimmä kaksissa miehin väylästä lohta uittaa, rakensimma rantasaunaa tai istuima Corona-putelin ääressä joko meilä tai Matarenkissa maalimaa parantamassa – aika hyvä siittä tuliki.

Niin, mie olin sillä kertaa menossa rantasaunale laittamhaan saunaa lämmetä ko se Jööranin soitto tuli, ja istahin siihen saunan etheisseen porisemhaan.

Jotenki mie kuulin jo sen äänestä, että kaikki ei ollu aivan oortningissa. Puhuima siinä niitä näitä, ja koko ajan molin varuilani että koska se paukahtaa, se sen ilmotusasia siis. Siinä rivien välissä se sitä aikansa pomputteli, ja sitte soiton loppupuolela tokasi aivan pokkana:

”Maalini meinaa ottaa minusta eron.”

”Sanoppa uuesthaan, vähän on huono siknaali, meinaa katkoa. Niin Maalini mitä?”

”Se… Se laitto viime viikola eropaperit menemhään… Mie sille ensin nauroin että jo sie vain vaimohyä vitsin murjasit, mutta se aivan vakavanna vain siihen, että tämole kuule ole mikhään vitsi!”

Se niitten keskustelu oli jatkunu jotenki siihen malhiin, että Maalini oli kertonnu Jööranille, että hän on nyt viralisesti löytänny ittensä. Sööterteljestä oli vajjaa vuosi aiemmin muuttanu Matarenkhiin joku jookaopettaja, jonka tunneila Maalini oli juossu kylän akoitten kans koko kevhään. Samala olit mukhaan tulheet kaikki henkiset vappautumiset ja kaikemmaailman muut veminiiniset hötkyilyt.

Jöörani oli ollu tavalisena knapsuna rohki pihala koko hommasta.

”Son kuule uusi aika nyt”, soli Maalini julistannu Jööranille, ”Mie kuule meinaan muuttaa tästä Intihhaan äiti Amman tykö.”

”Äitisti on ollu arkussa jo kohta kymmenen vuotta, mihin sie uutta äitiä tarvittet?”

”Älä sie kuule kysele äläkä naureskele siinä, et sie ukkorukka tästä mithään tajua… Niinkö tiät, niin vaimole kuuluu puolet liiton aikasesta ommaisuuesta. Ko maksat kätheen puoli miljoonaa ruunua, niin saat pittää talon ja kiinteän ommaisuuen. Mie tarvitten vain silkoset setelit, kaikesta materiasta mie luovun ilola. Eikä onneksi tarvitte tapela sikiöistä, ko niitei luojan kiitos koskhaan siunaantunnu…”

Jöörani oli istunu kauan hiljaa, miettinny eri vaihtoehtoja, ja tullu siihen tuloksseen, että kyllä tästä pittää vielä puhua. Ja niin sitä puhuthiin, puhuthiin ja puhuthiin. Jankathiin ja jankathiin. Huuethiin ja tapelthiin vaiti, mutta Maalini se vain piti päänsä: jos oli joskuski oikea aika lähteä menemhään, niin se olis nytten, ko vielä oli ikkää, kuntoa ja maholisuutta. Ruotti, vanha elämä, yhessä pykätty talo ja kolo knapsu saisiit jäähä.

Ja niin se koitti se päivä, ko suksenkäret käännethiin erhiin suunthiin. Maalini oli poka niin tohkeissansa uhonu issoon äähneen Jööranille, että nyt ko se lähtee niin se ei tule enhään koskhaan takasin. Pierasekhaan Ruothiin päin. Olit sitte lähtenheet parin muun kylän akan kans huilaamhaan Kiirunhaan, puhheissa oli ollu että se kuru yhyttäs net lentokentältä ja löis liput kouhraan, ja sitte mentäs Air Intialla nirvanhaan, tai ainaki jonnekki sinnepäin.

Niivvain.

Mutta eihän se tietenkhään niin kätevästi menny. Soli kuru oli huijannu akoitten rahat, muka asumisten ja muun elämän järjestelemisseen Intiassa ja haihtunnu niinko suitsukheen haisu ilhmaan. Niin soli Maalinin akkakööri joutunnu luikkimhaan lentokentältä noloina ja hiljasinna takasin Matarenkhiin viimestä myöten.

Oli Maalini tullu kotiansa sannaakhaan sanomatta ja marssinnu suohraan makkuuhuoneesseen pohtimhaan syntyjä syviä. Kaks päivää hiljasta pohtimista, ja sitte alko rauhan tekeminen äijärukan kanssa. Siihen se loppu silläki se jookissa ja kuruissa juokseminen, ainaki niissä ulkomaan elävissä. Mettämarjojen perässä kuruaminen sonki sitte toinen juttu.

Ja nykysin son kuulemma Maaliniki taas rohki säyseä, melkhein ko se vanha Maalini, sannoo Jöörani.

IE

Kuva: Shahariar Lenin / Pixabay

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *