Laupias samarialainen

Miksi on niin, että liian monelle ihmiselle olemme olemassa ainoastaan silloin, kun he tarvitsevat meiltä jotain? On se sitten fyysistä tai henkistä paikallaoloa, tunnepuolen tukea tai monenlaista reaalimaailman fyysistä tai monetaarista käsikassaraa.

Aika usein törmää tilanteeseen, jossa apua tarvitsevat kanssaihmiset – avustushalukkaan laupiaan samarialaisen ensimmäisen rakkauden- ja sympaattisuudenpuuskan haasteissaan vastaanotettuaan – alkavat ottaa saamansa avun itsestäänselvyytenä.

Sen, joka kerran olkapäätään tai mitä hyvänsä muutakin hyvää itsestään toiselle tueksi tarjoaa, oletetaan olevan paikalla aina niin kuin partiolaisen.

Toisaalta jossain vaiheessa myös jokaiselle antajalle ja auttajalle tulevat vastaan omat heikot hetkensä, heillekin, joille auttaminen on elämäntehtävä ja liittyy heidän sielunsuunnitelmaansa. Jossain vaiheessa jokainen auttajakin on rähmällään elämän ja sen haasteiden edessä.

Onko sinusta, aina ennen saamapuolella olleesta juuri silloin ja siinä tilanteessa avun antajaksi?

Palautatko kerran, ehkä useammankin kerran itsellesi saamasi avun rakkaudella vai käännätkö selkäsi ja kävelet pois, palataksesi taas kun itse tarvitset jotain?

Liian moni kävelee, äärimmäisen harva palauttaa.

Jokaisen apua saaneen kannattaa muistaa, että yksikään meistä ei ole liian hyvä, hieno tai huono auttamaan toista ihmistä hänen apua tarvitessaan.

Olisiko vihdoinkin aika kysyä, mitä jokainen meistä yksilönä voi tehdä toista auttaakseen jokapäiväisessä elämässä? Kysyä itseltään ja luonnollisesti toisiltakin.

Ajattelemisen aihetta jokaiselle potentiaaliselle laupiaalle samarialaiselle. Meille kaikille.

Joka päivä.

IE

Kuva: Sarah Richter / Pixabay

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *