Herätys

Lähes kuukausi sitten kirjoitin tekstissäni Rauhan tyyssija siitä vankkumattomasta tunteesta, jota tunsin päästessäni enemmän omaan rauhaani, irtautumaan hieman normaalielämän oravanpyörästä, jonka olin kokenut jo kauan ylikuormittavaksi ja painostavaksikin.

Kirjoittamani oli ja on vieläkin totta.

Olen nyt kuitenkin kuudennen etätyöviikon lopulla alkanut kaivata myös rajoitetussa määrin virtuaalielämän ulkopuolista normaalielämää ystävineen, työtovereineen, iloineen, suruineen, stresseineen, paineineen, vapaine maailmoine kaikkineen.

Ehkä en ole sittenkään niin vahvasti introvertti kuin olen joskus ajatellut olevani, aiemmassa kirjoituksessani Intro-Pertti vai Ekstro-Vertti? esittelemäni ihmisluonteen muotoutuminen jatkuvasti tilanteen ja seuran mukaan vaihtelevaksi sekoitukseksi kumpaakin luonteenpiirrettä pitää varmastikin paikkaansa. MOT.

Sen vähän mitä olen yleensäkin ihmisten kanssa virtuaalimaailmassa asioista keskustellut, tietyn tason mökkihöperyys on iskenyt voimalla moniin meistä jo toisella, viimeistään kolmannella omaehtoisella karanteeniviikolla. Itse kestin kuudennelle viikolle, edessäpäin tulee varmaan olemaan vielä etäviikko jos toinenkin, joten turnauskestävyyttä ja siinä samassa sisäistä zeniä tullaan vaatimaan monta monituista kertaa ja aivan omalla tasollaan.

Se, mikä on ollut hieman surullisella tavalla mielenkiintoista huomata on, että korona-aika ei ole virkistänyt virtuaaliyhteydenpitoa omalla kohdallani käytännössä ollenkaan. Tämä siis kontaktoimisen kohteena ollessa, itsehän olen pitäytynyt omassa ystäväkontaktoinniessani tavallisella, normaalilla tasoillani.

Muun muassa Facebookin, Messengerin ja WhatsAppin kommunikoinneista päätellen kiinnostusarvoni maailmalle on laskenut kääntäen verrannollisesti karanteeniviikkojen määrän kasvaessa, aivan muutamaa yhden käden sormilla laskettavaa todellista ystävää lukuunottamatta. Tiedätte keitä olette ihanuudet, sydämellinen kiitos teille! 💓

Asiaa kirkastaen, kaikki näyttää olevan hyvin usein kiinni siitä, olenko 15 tuntia päivässä linjoilla urheilevalle vihreäpallolle yksi kaveri viidestäkymmenestä vai yksi monista sadoista, ehkä tuhansistakin.

Yhtenä viidestäkymmenestä kaverista ihmisellä on arvoa, vähintäänkin huomioarvoa, joka näkyy reagoinneissa ja kontaktoinneissa.

Yhtenä tuhannesta tai vieläkin useammasta unohtuu ja tulee kuopatuksi varmasti, ellei ole vihreäpallon sydänystävä tai yksi läheisimmistä. Yksi heistä, joille kontaktointi, huomio ja suosionosoitukset kuuluvat aivan automaattisesti, ilman harkintaa, ja ennen kaikkea ilman että niitä tarvitsee anoa tai kerjätä.

But it is what it is.
Kaikki on juuri sitä miltä se näyttää.
Se kertoo sinulle kuulutko vaiko et.

Ja toisaalta, joskus myös eristäytymisen aika päättyy.

Sitten kun aika on ja normaalielämä jälleen saavuttaa meidät, tulee olemaan mielenkiintoista ja liikuttavaakin kun pääsee jälleen luvan kanssa omiensa, oman heimonsa, omien ihmistensä luo, heidän yhteyteensä.

Saa katsoa livenä silmiin, ottaa syliin, rutistaa lujaa. Tuntea toinen ihminen lähellään

Virtuaalikontakteissa on puolensa, mutta ne ovat niin kuin scifi-sarjojen avaruusmatkojen replikaattoriruoka. Se näyttää suurinpiirtein esikuvansa kaltaiselta, mutta maku- ja tuoksumaailmassa siitä puuttuu kaikki se, mikä tekee aidon ruoan nauttimisesta kaikille aisteille gastronomisen orgasmin.

Tuo sama vertaus sopii tasantarkkaan myös ihmiskontakteihin.

Aina.

IE

Kuva: Gerd Altmann / Pixabay