Klassikko

Katsoin viime viikonloppuna Yle Teemalta jakson vanhoja klassikkolevyjä esittelevästä ohjelmasarjasta, joissa ikiaikoja (lue: vuosikymmeniä) sitten ilmestyneiden levyjen tekijät kertoivat levyjensä ja niiden kappaleiden synnystä ja taustasta, muuta musiikillista historiaansa unohtamatta.

Viime lauantaina oli vuorossa yksi 80-luvun suurista suosikeistani. Bändi, jonka musiikki valloitti koko maailman, brittiyhtye Tears for Fears. Monelle nuorempien sukupolvien edustajista bändin nimi ei kerro yhtikäs mitään, aivan yhtä vähän kuin nykyiset räp-höp-pöp nuorisosuosikit itselleni.

Different strokes for different folks.

Musiikista sinänsä voidaan olla montaa mieltä, niin sen sisällöstä, vaikutuksesta ennen ja nyt, kuin merkityksestäkin meille ja meitä seuraaville sukupolville. Yksi seikka on kuitenkin totta aina: hyvä musikki toimii ja koskettaa ajasta ja paikasta riippumatta.

Tears for Fearsin Songs from the Big Chair-albumin ilmestyessä alkuvuodesta 1985 en ollut vielä edes kahtakymmentä, olin siis pelkkä poikanen. Tanssijatar asusteli toiselle mantereella, eikä sattuneesta syystä osannut vielä sitoa edes kengännauhojaan. Tapahtumia kolme ja puoli vuosikymmentä sitten, mutta monella tavalla ja tasolla tuntui ohjelmaa katsoessa siltä, kuin kaikki tuo olisi tapahtunut vasta eilen.

Ohjelmassa soitettujen kappaleiden mukana nousi mieleen ja sydämeen koettuja, tuttuja tunteita, oivaltavia ja joskus kryptisisäkin sanapalapelejä, sävelkulkuja, rytmiikoita ja kertosäkeitä, jotka nostivat pintaan paljon muistoja historian hämärästä. Toisaalta tuttuja ja turvallisia, mutta samalla kipeitäkin. Head Over Heels, Shout, Mothers Talk… Nuo kappaleet muistuttivat minua asioista, tilanteista ja ihmisistä, jotka kerran kuuluivat elämääni vahvasti ja kiinteästi sen jokapäiväisenä osana, mutta joita ei ole ollut olemassa minulle enää vuosikymmeniin.

Ihmisiä, joiden roolina oli saapua elämääni tai kadota siitä suhteellisen pikaisesti, yllättävästi ja jälkiä jättämättä samaan tapaan kuin minun heidän elämästään. Jotkut omasta syystään, toiset syyttään. Samalla pintaan nousi historiasta myös kanssaihmisten pahojen, harkitsemattomien ja ajattelemattomien tekojen tai negatiivisten reaktioiden aiheuttamaa riittämättömyyden tunnetta tai pahaa oloa.

Mutta hyvä musiikki toimii myös kääntäen, iloa, rakkauden tunteita ja nautintoa nostattaen. Selkäpiitä pitkin kapusi kylmiä väreitä aiheuttavia kauniita sävelkulkuja, musiikillisia orgasmeja, kaikkivoipaisuutta, iloa, naurua, rytmejä. Kokonaisuuksia, jotka nostattivat lentoon.

Musiikin ja sen tunnepaletin koko kuva.

Noita kappaleita kuunnellessani, eläessäni niiden mukana elämääni taaksepäin ymmärrän nyt niin paljon enemmän. Itsestäni, ystävistäni, ympäristöstäni, maailmastani sellaisena kuin se oli eilen ja sellaisena kuin se on tänään, juuri nyt. Ymmärrän senkin, että oman historiani ja elämäni kattavampi kuva, kokemukset ja suurempi tietomäärä eivät tarkoita sitä, ettenkö saattaisi vieläkin kompastua ja kaatua. Elämään, ihmisiin, rakkauteen tai sen puutteeseen, hylätyksi tulemiseen, elämän esteisiin, hidasteisiin, rajoitteisiin.

Elämämme jokainen kappale on tuokiokuva menneisyydestä, tästä hetkestä ja kuka tietää, ehkä pikainen vilkahdus tulevaisuuteenkin. Se sama kappale, joka kerran sai itkemään tai tuntemaan iloa, rakkautta ja luottamusta elämään ja ihmiseen toimii tässäkin hetkessä, vuosikymmeniä ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen, siltana tulevaan.

Soundtrack of our life.

IE

Musiikki: Tears for Fears / Head Over Heels (VEVO/Youtube)

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *