Somesta soppakaloiksi?

Normaalin elämän pyörityksessä, kaiken keskellä asiaa sen tarkemmin pohtimatta voi ajatella olevansa yleensä ottaen joka suunnalta välittävien ihmisten ympäröimänä, mutta loppujen lopuksi aika testaa joskus hyvinkin raadollisesti sen kuinka tosi tuo luulo on.

Etenkin tuo tulee esiin poikkeustilanteissa, silloin kun jokin elämän haaste tai este rikkoo kohdallamme sen normaalirakenteet. Ne, joiden olemassa oloon olemme viime vuosina, jotkut meistä viime vuosikymmeninäkin tottuneet. Parhaana poikkeusesimerkkinä nykyinen korona-aika kaikkine siihen kuuluvine mausteineen.

Yksilöitä koskettavissa elämän pienemmissä haasteissa ja esteissä välittäminen saattaa toimia silloin, kun ympärillä on myös ihmisiä jotka eivät ole tilanteen koskettamia, mutta silloin kun me kaikki olemme ihmiskuntana mukana tässä elämän pyykkikoneen pitkässä korona-linkousohjelmassa, väitän, että alun keskinäisestä orastaneesta sympatiasta huolimatta vastaus monenkin meistä ongelmiin on kanssaihmisiltämme viikko viikolta yhä enenevässä määrin: ”Tee ite.”

Kaikkein vahvimmilla ovat joka tilanteessa he, jotka pystyvät rakentamaan omin voimin ja resurssein itsensä ja elämänsä täysin uusiksi, niin että he eivät kaipaa eivätkä tarvitse ketään. Mutta kysyä täytyy, kuinka moni meistä ihmisistä on niin pystyvä, niin vahva?

Huomenna kohdallani liikkeelle pyörähtää kymmenes (10.) etäilyviikko, mikä on saavutuksena aikamoinen.

Viimeisten kahden ja puolen kuukauden saldo on ollut monin osin ok, tosin ajan funktiona enemmän ja enemmän testaava, kestävyyttä ja hermoja koetteleva, osin kiusottelevakin. Työpuolelta tutuksi tullut etäily ja tilanteista vetäytyminen on saanut valtaa myös siviili-somekommunikaatiossa, sen sujumisessa ja haasteissa.

Aivan alussa ja vielä muutama viikko sittenkin kaikki tuntui olevan aika hyvissä kantimissa. Juttu kulki ja yhteydet pelasivat, niin teknisesti kuin ihmistenkin välillä. Sen jälkeen on tapahtunut jotain. Ystävä- ja tuttavapiirieni someilijoissa on ollut selvästikin nähtävissä taisteluväsymystä, jonka nämä viikot ja kuukaudet ovat heihin iskostaneet.

Mutta aivan kaikkia tuo ei koske. Joillain on sentään elämässä vielä onneakin, rakkaus nostattaa aina. Hyvä niin.

Kunhan vain itsekin jaksaisi kaiken keskellä muistaa, etenkin niinä kaikkein haastavimpina hetkinä, että elämä on aaltoliikettä. Jos itsellä on nyt edessä koettelemuksia, ehkä joskus aurinkokin vielä paistaa. Sama tietysti myös muiden kohdalla, niin yksi yhteen kuin kääntäenkin.

Se on tullut täällä omassa munkinkammiossa todettua, että pelkästä työstä ei ole etenkään etänä elämän sisällöksi. Ei ole koskaan ollut, ei ole, eikä tule koskaan olemaankaan.

Sen jälkeen kun elämä palaa raiteilleen koronarajoitusten jälkeen, olen aivan varma siitä, että mikään ei tule enää koskaan palaamaan täysin ennalleen. Fyysisesti maailma varmasti näyttää hyvin pitkälle samalta kuin ennenkin, mutta monen ihmisen sisällä, tunne-elämässä ja henkisyydessä moni asia saa uuden paikkansa ja arvonsa.

Tiedän ainakin omalla kohdallani, että monta monituista linjanvetoa täytyy tehdä.

Näinä viikkoina ja kuukausina meiltä kaikilta on otettu henkisellä tasolla senkkaa nenästä ja samanlaiset turpakäräjät tulevat jatkumaan vielä pitkään.

Siinä missä sähköiset kommunikaatiovälineet ovat varmaan osaltaan helpottaneet monen kohdalla ihmisen-, kommunikaation- ja kontaktinkaipuuta, laajemmassa mittakaavassa katsottuna niistäkin linkeistä jää puuttumaan paljon. Ennen kaikkea sitä todellista lämpöä, ihmisyyttä ja inhimillisyyttä.

Summa summarum, iänikuista vanhan kansan sanontaa mukaillen:

”Ei ole työstä elämän sisällöksi, eikä somesta soppakaloiksi.”

IE

Kuva: Marko Pintarič / Pixabay