Tapahenkisyyttä
”Stop telling people that no one will love them until they (learn to) love themselves. Stop planting the idea in people’s brains that they are unworthy of love because of their own struggle.”
Henkisissä piireissä vuosikausia pyörineenä olen joskus aikaisemminkin kirjoittanut henkisyyden pimeästä puolesta.
Siitä osasta henkisyyttä, joka hyväksymisen, ymmärryksen, rakkauden, toisten auttamisen ja valon sijasta korostaa omaa joka asiassa hehkuttamaansa oikeassa olemistaan, tehden pilaa kaikista toisinajattelijoista. Heistä, joilla on kaunis sydän ja jotka uskaltavat myös kuunnella sitä. Heistä, joille jokainen aamu ei ala palleramstedtmaisen aurinkoisesti vaan joskus sydäntä painavat jo aamusta nousevan päivän koettelemukset ja haasteet.
Kaikki kun ei ole aina auvoa.
Tuo alussa esiin nostamani väärän valon puoli on sitä osaa henkisyydestä, joka on aina olevinaan joka asiassa oikeassa, tietävänsä kaikissa asioissa niiden oikean laidan, pystyvänsä avaamaan ylivertaisella intuitiollaan ja henkisyydellään mukamas kaikille meille ymmärtämättömämmille asioiden syvimmän totuuden, ja tuovansa omaan elämäänsä onnistuneesti rakkautta ja yltäkylläisyyttä joka päivä.
On äärimmäisen kovaa ja tunteetonta rankaista jo muutenkin tilanteessaan heikoilla olevaa ihmistä syyllistämällä häntä siitä, että hän olisi itse tilannut eli manifestoinut elämänsä kaikki haasteet. Että hänen sisäinen virityksensä tai sen puutteet ovat aiheuttaneet sen, että hän ei ole pystynyt löytämään hänet hyväksyviä ja rakastavia ihmisiä, luomaan omasta elämästään henkisesti ja fyysisesti tyydyttävämpää tai taloudellisesti kantavampaa.
Niin monessa henkisessä ympäristössä ja seurassa tuo ”oma on syysi, olet saanut juuri sitä mitä olet manifestoinnillasi tilannut”, kuuluu valitettavasti kuorossa kestotoistettaviin mantroihin, joilla pätemään pyrkivät laumasielut yrittävät tehdä itsestään parempia ja pyhempiä muiden tavan tallaajien joukossa. Siksi omiin pieniin piireihini kuuluu laumasielujen sijaan yksinäisiä susia, rakastavia sydämellisyyksiä, heitä, jotka ovat vuosikausia osoittaneet pystyvänsä kohtaamaan ihmisen ihmisenä. Kiitos teille kaikille että olette 💝
On niin paljon helpompaa syyllistää ryhmässä muiden samanlaisten mukana yksilöä, avuntarvitsijaa tai -pyytäjää suoraan tai rivien välissä ja jättää hänet yksin kuin auttaa häntä. Osoitella sormella ihmistä, joka tarvitsisi avukseen koko käden kaikkine sormineen, koko ihmisen käsineen, koko ryhmän ihmisineen.
Varsinaista tapahenkisyyttä.
Ei jatkoon.
IE
Kuva: StockSnap / Pixabay
About The Author
BigBo
Add a Comment
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
Tuhannet, mitä sydämellisemmät ja nöyrimmät kiitokseni tästä kirjoituksestasi, Sinä kaunis sielu!
Kiitos, kiitos, kiitos Herran-Terttu, sydäntä lämmittää suuresti kun onnistuu nostattamaan suuria tunteita kanssaihmisissään. Se on itselleni yksi kirjoittamisen suurimmista tavoitteista, saada ihmiset heräämään ja reagoimaan sydämellään 🙂
Tän aamun Hesarissa oli hyvä juttu siitä ettei kiitollisuus toimi kaikilla eikä hyviin asioihin keskittyminen nosta masentunutta suosta.
Itsensäkehittämiskrapulasta kärsin, asiat kyllä menivät oikeaan suuntaan ja hyvällä tavalla, mutta todella nopeasti. Pitää hengittää välillä ja antaa itselle myös tilaa tuntea tapahtuneet muutokset. Itselläni varsinkin positiiviset muutokset nostavat pelkoa joka ei todellakaan mene ohi vain manifestoimalla tai jatkamalla. Pelko menee ohi tuntemalla, kokemalla ja sallimalla mutta se ottaa aikaa.
Hyvä kirjoitus, kiitos.
Sydämelliset kiitokset Mia! 🙂
Ihminen ei todellakaan ole kone, kaikki mikä meille tapahtuu, vie aikansa ottaa vastaan, ymmärtää ja käsitellä.
Positiivisetkin muutokset herättävät usein moninaisia kysymyksiä, esimerkiksi: "Voiko tämä olla totta?" "Kestääkö löytämäni onni?" "Olenko kaiken tämän saamani hyvän arvoinen?"
Jo noiden kysymysten kanssa on itsessään läpikäymistä, saati sitten jos kohtaa elämässään haasteita joista joutuu vielä itsensä "korkeaviritteisemmiksi, paremmin henkisiksi" tuntevien kanssaihmistensä tylyttämäksi, syyllistämäksi tai marginalisoimaksi.
Ihmisen todellinen sisäinen valo pintautuu toisen ihmisen hyväksymisessä ja rakastamisessa vailla ehtoja. Sen ymmärtämisessä, että loppujen lopuksi ei ole olemassa olemattoman "pieniä" haasteita tai liian "suuria" haastaita. Ihmisen tausta, historia ja kestokyky ratkaisevat sen mikä elämän haaste on kenellekin minkäkin kokoinen.
Sitä varten emme tarvitse ulkopuolisia, henkisiä keskisormiaan heristeleviä besserwissereitä.