Luolamies

Tämän vuoden alussa kertoilin eräässä blogissani alkavasta työhaasteestani, kerroin silloin ensikokemuksistani uudessa paikassa ja siitä, mitä uudesta ympäristöstäni, työkavereistani ja asiakastalon toimintatavoista sisälläni aistin ja tunsin.

Alunperin puolen vuoden komennustani pidennettiin ensin alkusyksyyn, kunnes kuulin vajaa viikko sittten kaiken päättyvän kohdaltani jo heinäkuun puolessa välissä.

Vaikka konsulttina olen toki aina tiennyt että kaikki muuttuu ja että näin voi käydä hyvinkin nopealla aikataululla, tunsin itseni petetyksi. Mitään käytännön syytä siihen ei ollut, olinhan ollut tietoinen sopimukseni alkuperäisestä kestosta ja siitä, miten projekteissa kaikki aina vaikuttaa kaikkeen, eritoten aikatauluihin. Tiivistettynä ja lyhyesti sanottuna: sitä konsultin työ on. Vaihtelevia tehtäviä, nopeasti muuttuvia työnkuvia, ja joskus vielä nopeammin vaihtuvia asiakkaita.

Itselleni kyseessä oli kuitenkin se tapa, jolla asia hoidettiin. Kysymys vastuun ottamisesta, kantamisesta ja siitä, miten vastuita siirrellään organisaatioissa yleensäkin alemmille tasoille.

Kuulin nimittäin suunnitelmien muutoksesta ensin oman taloni kontaktien kautta, ja vasta viikon sen jälkeen asiakkaan edustajalta, eikä silloinkaan kyseessä ollut se henkilö, joka päätöksiä oli tehnyt ja jolle koin tiedon tuomisen minulle ehdottomasti kuuluneen.

Hantti-ihmisten hanttihommat päätyvät toimistokoneiden leasing-sopimusten päättämisen mukana isompien herrojen pöydiltä ja todo-listoista alemmille esimiehille, jotka päätyvät haastavaan paikkaan joutuessaan kysymään toiminnan kohteelta nonchalantisti töksäyttäen: ”…onks muuten joku kertonut sulle jo sun sopimustilanteesta?”

Muuten Joku? En tunne ketään sen nimistä…

Tuntuu kuin olisin reilusti yli viisikymppisenä jo hieman liian vanha tähän hippaleikkiin. Onko suora ja rehellinen kommunikaatio, vastuun ottaminen ja kantaminen etenkin nuoremmille sukupolville noin sanomattoman vaikeaa?

Toisaalta minun on kysyttävä itseltäni, miksi tunnen juuri tässä asiassa niinkuin tunnen.

Osaltaan kyseessä on varmasti koronan aiheuttama erikoistilanne, jossa me kaikki olemme 12 viikon ajan olleet työelämässä, tekemisissä toistemme kanssa verkon kautta – niin tekstitse kuin äänitsekin – joka työpäivä. Tavallaan yhdessä, mutta kuitenkin erillään toisistamme. Yhteisöllinen eristäytyminen tekee meistä kaikista inhimillisessä kommunikaatiossamme nonchalantteja töksäyttelijöitä, minkä huomasin tietyllä tapaa jo itsessänikin.

Kävin tällä viikolla pitkästä aikaa ulkomaailmassa, koko korona-aikana olen päästänyt itseni ulos häkistäni pari kertaa.

Lähes kaikissa one-on-one ihmiskontakteissani jotain tuntui olevan poissa paikaltaan, se on selittämätön tunne siitä, että vaikka kaikki kommunikoituu ja järjestyy oikeinkin loihakkaasti, omasta sydämestä puuttuu ilo siitä, että tulee kohdatuksi, vastaanotetuksi ja ymmärretyksi.

Sinänsä tuo herättää myös muita kysymyksiä.

Kuinka paljon 12 viikon lähes kaikenkattava ja vieläkin jatkuva eristys muista ihmisistä vaikuttaa minuun ihmisenä tai miehenä?

Tätä vauhtia kadotan varmaan loputkin sivistyneisyydestäni ja joviaaliudestani tulevien työviikkojen aikana. Siihen päälle vielä normaali kesäloma samanlaisilla korona-rajauksilla, niin seuraava asiakaskontaktini saa minussa hankimansa konsulttityön mukana myös aimo annoksen alkuvoimaa. Runsaasti raavasta nonchalantin töksäyttelevää luolamiestä kaikilla mausteilla.

Ja sama koronalla kuorrutettu luolamieheys tulee koskemaan – niin arvelen – myös muitakin ihmissuhteitani.

Voihan tuo olla joidenkin mielestä jopa parannusta entiseen 😂

IE

Kuva: GraphicMama-team / Pixabay