Jäähyväiset

Kukapa olisi uskonut, että kaikki päättyisi näin.

Kuinka ironisen surullista törmätä sinuun vielä kerran rakkaani ja kaikista maailman paikoista juuri täällä.

Olen tässä vierelläsi niin kuin monta kertaa aiemminkin, sinä makaat siinä alastomana edessäni kuin niin monet kerrat ennenkin, ihana vartalosi kirkkaissa valoissa. Pian tunkeudun sinuun vielä kerran, mutta tällä kertaa aivan eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin. En hekumasta, rakkaudesta ja himosta, vaan metallisen viiltävästä velvoitteesta ja pakosta.

Muistan ensimmäisen kohtaamisemme kuin eilisen päivän, sinä ja ystäväsi kävelitte kaveriporukkaamme vastaan Kolmen Sepän patsaalla. Helteinen kesälauantai, kauneutesi mykisti minut, suupalteista suupalteimman, laskeva aurinko hyväili lantiosi kaarta ja punaiset hiuksesi väikkyivät Stadin illassa. Minun oli pakko saada puhua kanssasi ja ensimmäisen vaihtamamme sanan jälkeen olin täysin myyty. Siitä eteenpäin ajalla, paikalla ja ympäristöllä ei ollut mitään merkitystä.

Minulle olit vain sinä.

Otan verinäytteet ja virtsanäytteet lähetettäväksi laboratorioon, viillän skalpellilla auki ihanaisen pienen vatsasi, herkällä liikkeellä, kuin yrittäen välttää kivun aiheuttamista. Vaikka tiedänhän minä ettet tunne, et enää koskaan avaa kauniita vihreitä silmiäsi, et koskaan enää katso minua suoraan silmiin, hymyile ilkikurisesti ja sano: ”Huomenta rakas.” Enää koskaan en kuule noita ihania sanoja, en metsästä niitä herkullisilta punaisilta huuliltasi, joilta ne putoilivat kuin ahomansikat.

Avaan vatsasi, vatsanpeitteesi, vatsalaukkusi, otan näytteet sen sisällöstä, tutkitutan tarkkaakin tarkemmin reseptilääkkeiden jäämät, olisitko lipsunut omillasi takaisin lääkekoukkuun, niin kuin usein ennen kuin autoin sinut kuiville vuosia sitten.

Oliko siinä se syy, jonka takia sinun täytyi jättää minut?

Lopuksi menen pääsi sisään, tällä kertaa en kuvainnollisesti, vaan aivan todellisuudessakin. Siirrän punaiset hiuksesi sivuun, kiinnitän siteellä ennen kuin teen skalpellilla viillon päänahkaasi. Valmistautuessani viiltoon näen kauniit kasvosi ja ihanan nykerönenäsi, eivät vuodet ole kauneuttasi vieneet, ei mikään ole sitä verottanut.

Vaikka lähdöstäsi on jo yli viisi vuotta, rakastan sinua yhä.

Katosit elämästäni jälkeäkään jättämättä, sanaakaan sanomatta, mutta sydämestäni et lähtenyt koskaan.

Tässä elämässä emme saaneet elää yhdessä pitkään, mutta lupaa minulle rakkaani, seuraavassa yhteisessä elämässämme etsi minut käsiisi. Rakastetaan toisiamme koko elämä nuoruudesta vanhuuteen, korvataan toisillemme se yhteinen pitkä taival, jota emme tässä elämässä saaneet.

Lupaathan?

Suljen kylmäkaapin oven hiljaa ja varovasti, kuin haluamatta herättää naista, jonka ympärillä elämäni pyöri vuosia. Lukon naksahtaessa kiinni ymmärrän, että hyvästelen nyt viimeistä kertaa sen ainoan, jota olen tässä elämässä rakastanut.

Sen ainoan, jonka puolesta olisin antanut oman elämäni.

Elämäni.

IE

Kuva: PublicDomainPictures / Pixabay