Jekku

Istun hiostavassa työtuolissani Kampin toimistohelvetissä ja naputtelen kasaan asiakkaalle toimitettavaa ohjelmistopakettia. Loppumattomalta tuntuu koodiapinan työ.

Taustalla talon ilmastointi hurisee unettavan laiskanpulskeasti, silmäluomeni roikkuvat kuin liput puolitangossa tyynellä säällä, muistutan ulkomuodoltani koko ajan enemmän Karvisen isäntää Eskoa.

Pomo istuu vielä omassa huoneessaan, mutta on kamat pakattuna valmiina suunnistamaan kotiinsa Leppävaaraan, perhe kun kuulemma odottaa. Niin, kellohan on vasta varttia vailla yhdeksän, saatana… Varsinainen elävän elämän esimerkki alaisilleen tekemisen mallista ja vastuunotosta.

Kuulen kuinka raharenki yrittää viritellä välillemme minikeskustelua, kuin omaa huonoa omaatuntoaan lääkitäkseen.

”Hei Makke, saathan sä kasaan sen meidän paketin? Se pitää ehdottomasti saada asiakkaalle tänään, ennen vuorokauden vaihdetta. Se on merkitty niin sopimukseen, muuten firmalle tulee helvetillinen sopimussakko.”

”Ei hätiä mitiä, mullei oo siihen enää kun loppuajo, tsekkaus ja lähetys. Loppuajokin on jo menossa ja melkein valmis.”

”Hei, bueno homma, oli tosi hyvä et sulla oli mahdollista jäädä ylitöihin, kaikki muut kun oli lähteneet jo kotiin.”

”No joo, mitäpä ohjelmaa mulla ois, kun ei oo perhettä…”

”Niin, joo, on se hienoo, kun ihmisil on elämässään niin paljon vapautta…”

Ettäs kehtaakin. Vitut minä enää mitään vapauksia arvostin tai edes halusin. Olisin vain halunnut nyt, 37-vuotiaana jo löytää sen oman paremman puoliskoni, jonka kanssa viettää aikaa yhdessä, takkatulen ääressä. Harrastaa milloin mitäkin, milloin missäkin ja missä asennossa, päällä tai alla, silloin kun halusi. Tai olla vaan, jos ei… Mut kun ei.

”Mä suuntaan tästä Audin nokan nyt Lepuskin suuntaan, mut sä saat mut kyllä tarvittaes kiinni luurista. Takaisin toimistolla taas ens maanantaina… Moido, hyvät viikonloput…”

”Moro…”

Pomo lipeää paikalta kuin hauki ruovikosta ja ulko-oven sähkölukko antaa minulle naksahtaen vapauttavan tuomionsa. Vihdoinkin saan olla toimistolla aivan yksin, edes jonkinlaista rauhaa. Nostan jalkani työpöydän kulmalle ja suljen silmäni. Kone pitää huolen työn tekemisestä, hiljaisuus kietoo väsyneen koodarin hellään huomaansa.

Kesken pikanokosteni havahdun tarkastusohjelman terävään äänimerkkiin. Tsekkeri heittää ilmoille virheilmoituksen, tämä tietää ongelmia. Pitää taas purkaa paketti, käydä bugit läpi ja korjata ne ennen uuden paketin tekemistä ja sen tarkistusajoa. Ees takasin ja taas takasin… Tässä menee ikä, järki ja terveys. Tai ainakin ikä ja terveys – järki katosi jo kauan sitten.

Vihdoin kymmentä yli yksitoista asiakas saa ohjelmistopakettinsa ja minä nautin ennen liikkeellelähtöäni firman asiakkaiden kestitsemiseen tarkoitetusta baarikaapista pari tositujua viskipaukkua ennen kuin suuntaan Kampin metroasemalle,  joka vilisee Suomen nuorison parhaimmistoa, suurin osa sekaisin kuin seinäkello.

Kollit ottavat matsia toistensa kanssa, tytöt räkättävät porukassaan paskaisesti jollekin ulkopuoliselle surkimukselle ja yksi laatikon tylsimmistä kynistä aukoo päätään harvoille ohikulkeville vanhemman ikäryhmän edustajille… Meille reilusti kolmikymppisille. Vartijoista ei tietoakaan.

Omassa oikeudenmukaisuudessani paistatellessani HKL:n tuttu oranssi kantikas työhevonen saapuu Ruoholahdesta, vihdoinkin voipunut kulkija pääsee lähtemään kohti kotia ja alle puolen tunnin päästä elpymään kotisohvalle raskaan työviikon jälkeen. Istahdan voipuneena penkille.

Kaisaniemessä metron penkille vastapäätä minua istahtaa sähäkkä nuori brunette, jonka sinivihreistä silmistä ei kuvastu ylimielisten tusinalorttojen katseesta liian usein singahtava pilkkakirves: ”Mikä vittu sä luulet olevas?”, vaan positiivisen konstailematon, persoonallisen houkutteleva ja kohteelleen toiveikkuutta antava: ”Hei, kuka sinä olet?”  Huolimatta vuosien hiljaiselostani naismarkkinoilla, rohkaistun pienen promillemäärän liikuttamana puhuttamaan neitokaista, meni sitten syteen tai saveen.

”Moi, mä oon Markus, matkalla kohti kotia, hauska tutustua…”

Ojennan käteni ja toivon hymyni välittävän brunetelle kiinnostuneen, mutta ei kuitenkaan liian epätoivoisen kuvan päämääristäni.

”Moikka Markus, mä oon Jonna, mut kaikki kutsuu mua Jekuks.”

Bruneten hymykuopat puhuvat minulle vastaansanomattomasti ja hän kättelee pehmeällä otteella, joka jättää jälkeensä lämpimän väreilyn. Kahden alttiin sielun lyhyt kosketus avaa aistit ja laittaa veren kiertämään, ensimmäistä kertaa sitten Kikan lähdön vuoden 2004 vähemmän heleänä helluntaina.

”Asutsä jossain lähellä?”

”Joo, Siilitiellä, vähän matkan päässä metroasemalta.”

”Saanks mä saattaa sut kotiin, meinaan kun tähän aikaan voi olla jo kaikkii ihme hiippareit liikentees?”

”Joo, kiitos, mä aattelinkin että ois kiva saada rohkee ritari turvaamaan neidon tietä…”

Metron ovien auetessa Siilitiellä annan Jonnan astua ulos ensin. Nuoren naisen kiinteä vartalo upeassa lyhyessä punaisessa kesämekossa hivelee silmää, ja huomioni kiinnittyy bruneten nutturalle kietaistuihin hiuksiin, jotka paljastavat houkuttelevan niskan muutamine vallattomine suortuvineen ja siroine kettutatuointeineen. Vinosti takaapäin katsottuna brunette näyttää hieman Eva Longorialta, mutta toisaalta pitkä yksinäisyyteni olisi saanut Liisa Jaakonsaarenkin näyttämään Miss Euroopalta, Liisaa dissaamatta.

Vatsanpohjassani väreilee onnistumisen odotus. Korkokenkien terävä kopse nostaa tietoisuuteeni semikiimaisia muistikuvia kaukaa nuoruudesta, eräältä känniseltä saattokeikalta vuosien takaa, ja niissä – kuin tässäkin –  upean nuoren naisen terhakkaat rinnat toimivat maailmankaikkeuden tehoikkaimpina sanansaattajina ja katseenvangitsijoina. Siinä ovat todellakin kauneimmat kaaret ja ihanimmat imettimet kohdallaan ja mikäpä minä olen niitä vastaan taistelemaan. Olen mies.

Kävelemme rinnakkain metroasemalta poispäin jutellen niitä näitä, ja ennen kuin ehdin kysyä Jonnalta kumpaan suuntaan seuraavasta risteyksestä mennään, hän huudahtaa:

”Ja sit vasemmalle!”

”Näyttäkää tie, oi kaunis neito, suojaan teitä kotilinnan portille asti!”

”Tulkaa, ritari rohkea, matkaa ei ole enää paljoa.”

Jonnan silmät loistavat kun hän ottaa kiinni kädestäni, sydämessäni tiedän, että tänään natsaa.

Kääntyessämme sivuavalle kadulle meitä vastaan kävelee kaksi nuorta miestä, fyysisesti tässä maailmassa, mutta henkisesti jossain toisessa ulottuvuudessa, potkiskellen kadun laitaan parkkeerattujen autojen peilejä. Jokaisen peilin irrottavan suorituksen jälkeen sivustaseuraaja palkitsee onnistujan petomaisella karjunnalla.

”Itä-Helsinki, Suomen sekakäyttäjien Mekka”, muistelen mielessäni kerran jossain kuulemaani anekdoottia, mutta tässä tilanteessa ja hetkessä se ei vain tunnu enää kovin hauskalta. Epatot huomaavat saapumisemme kiinnostuen paitsi uusien tulijoiden persoonista, ennenkaikkea meidän omistuksistamme. Suurikokoisempi lähestyy meitä, arvatenkin pahat mielessään.

”Hei, anna tupakkaa!”

Muistelen Krav Magan aloittelijakurssilla oppimiani liikkeitä, ja sydämeen hiipii paitsi pelko, myös hienoinen pettymys siihen, että kurssit jäivät aikanaan kesken parin ensimmäisen tunnin jälkeen. Päätän siis yrittää puhumalla, vaikka tunnustankin minua kohtaavan tehtävän massiivisuuden. Noin 190 senttiä ja reilut sata kiloa uhmakasta massaa.

”Sori, kumpikaan meistä ei polta, joten noukänduu.”

”Tä, no lainaa sit luurii, mun pitää soittaa taksi…”

Mielessäni on nyt selvä kuva siitä, mihin tämä johtaa. Ensin vaaditaan tupakkaa, sitten inutaan puhelinta tai rahaa, ja rosvosektorilla testataan loppujen lopuksi uhrin leukaperien kestävyys. Niin nähty, niin koettu, niin teininä.

”Hei kuule kaveri, mullon akku loppu ja tytöl ei oo luurii messis.”

”Fiuh! Kato friiduu, on siinä lahja tosi upees paketis, lähe meiän mukaan, tuu tänne…”

Jekku ottaa askeleen taakse välttääkseen fyysistä kontaktia Homo Urbanus Neanderthalikseen. Roikaleen vitutuskäyrä nousee eksponentiaalisesti ja alkaa näyttää pahasti siltä, että tästä ei puhumalla selvitä.

”Ei luuseri vittu, näytä ny sitä saatanan luurii niin katotaan onks siin akkuu…”

”Ihan tosi hei, anna olla, me ollaan menossa kotiin eikä haluta ongelmia.”

”Ja vitut…”

Lähempänä oleva retku tarttuu paitani rintamukseen ja repäisee voimalla. Napit sinkoilevat ja kangas luopuu valittaen ompeleistaan. Isken silmääni Jekulle vaivihkaa, ja näytän että ottaa korkkarit jaloistaan, kohta mennään. Työnnän hyökkääjää itsestäni kauemmas, mutta se näyttää vain innostavan luolamiestä.

”Vittu sähän käyt muhun käsiks, nyt kuule vittu lätty lätisee…”

Vaikka tiedän hyökkäysiskun tulevan, sen nopeus ja kovuus yllättävät. Tunnen äärimmäisen kivun luolamiehen nyrkin osuessa nenänvarteeni, tajuan kuinka rusto rusahtaa erilleen luusta ja suolainen veri valuu huulilleni. Isken oikeallani hyökkääjää leuan sivuun niin lujaa kun pystyn, ja saan hänet putoamaan polvilleen päätään selvitellen. On aika poistua tältä näyttämöltä. Jekku tietää mihin täällä kannattaa suunnata…

”Tos on taksitolppa ihan lähellä, toivottavasti siellon joku.”

Juoksemme jaloistamme kaiken irti ottaen, kivikautimot jäävät taakse ja luopuvat takaa-ajosta huomatessaan pari taksia kuskeineen tolpalla. Loppumatka Jekun asunnolle sujuu rauhallisissa merkeissä.

Saapuessamme Jekun kotitalon pihalle yritämme vältellä naapureiden uteilaita katseita, niin että ”ystävällismieliset ulkopuoliset” eivät päättäisi soittaa paikalle sinivuokkoja, kun tuntematon verinen mies revityssä paidassa koikkelehtii pihalla. ”Tässä osassa Helsinkiähän tämän pitäisi olla aivan tavallinen näky”, ajattelen. Naapuritalon parvekkeella on joku tupakalla, mutta onneksemme hän ei näytä kiinnittävän meihin huomiota.

Jekku kaivaa pienestä käsilaukustaan avaimen ja avaa alaoven, josta livahdamme sisään kuin varkain. Hyppäämme hissiin päätyäksemme talon kolmanteen kerrokseen. Käytävässä tulee vastaan pienen koiransa kanssa Jekun naapuri, joka katsoo ihmeissään shokkikäsittelyn saanutta aalloppiani. ”Pieni onnettomuus oven kanssa, ei sen kummempaa”, sepittää Jekku naapurilleen, joka jää lemmikkeineen käytävään päätään raapien.

Kämpän ulko-ovi aukeaa vinkaisten ja astumme sisään pimeään asuntoon.

”Tervetuloo”, nainen lausahtaa odottamatta vastausta ja sytyttää valot, ”Ota paita pois, putsataan sun kasvoja.”

Jekku tuo kylpyhuoneesta pumpulia ja puhdistusainetta, ja alkaa varovasti pyyhkiä kuivunutta verta pois kasvoiltani ja kaulaltani.

”Parempi nyt?”

”Parempi, tottakai…”

”Pitäiskö tota sun nenää käydä näyttään lääkärille?”

Vilkaisen itseäni eteisen peilistä. Enemmän tai vähemmän komea mies katsoo sieltä takaisin, vaikkakin tällä hetkellä miehen aalloppi näyttää etsivän paitsi muotoaan, myös itseään.

”Emmätiiä, ei kai tarvii, näyttää suht suoralta, vaikka vähän turvoksissa onkin.”

”Okei, omapahan on nenäsi… Haluisitsä juotavaa, vinkkuu tai..?”

 ”Kiitti, joo, alkaakin kurkkuu kuivaa…”

Jekku sipsuttaa sirosti keittiöön ja palaa sieltä hetken kuluttua takaisin, käsissään pullollinen valkoviiniä ja kaksi lasia.

”Chardonnayta… Laffitte de Courbanne… Tää on tosi hyvää…”

”Hienoo, tätä mä en oo maistanutkaan aiemmin.”

”Mut oli tää aika hurja juttu, mulle ei oo aiemmin sattunu mitään tämmöstä.”

”Mulle on, joskus skidinä, mut sitä ei haluis kokee uudestaa…”

Nuori nainen upeamuotoisine lantioineen keinuu sensuellisti ikälopun stereosysteemin luo, kumartuu eteenpäin mekon helman kohotessa nostattavasti ylöspäin ja kytkee virrat laitteeseen. Vanhan äänilähteen kaiutinten bassokartiot ottavat usainboltit paukahtaen eteenpäin kuin juoksukilpailun lähettäjän liipasimesta.

”Mä laitan musiikkii, onks toiveita?”

”Laita vaan jotain mist sä ite tykkäät…”

Stereoista alkavat valua ulos 70-luvun suloiset soundit, Tabula Rasa utelee Rakastatko vielä kun on ilta – tämän klassisen herkkupalan tunnistan jo alkuriffistä. Tytöllä on puolellaan kaiken muun hyvän lisäksi myös ykkösluokan musiikkimaku. Tyttöystäväainesta.

”Miten sun nenä, onks se kauheen kipee?”

”On se vähän, mut kyllä se paranee, ku tuut hoitaan sitä.”

Istuessani tuolissa Jekku tulee istumaan syliini hajareisin, siirrän mekkoa hieman ylemmäs, ettei se repeä lähikosketuksessa. Nainen tulee aivan iholle, tunnen hänen lämpönsä poskeani vastaan ja hänen hajuvetensä tuoksun.

”Mullon sulle jotain hyvää”, Jekku kuiskaa korvaani.

”Se saa kivun katoaan, anna mä näytän.”

Lasken lasin kädestäni pienelle sivupöydälle, suudellen naisen kaulaa samalla kun käteni hapuilevat hänen kesämekkonsa vetoketjua. Kuulen hänen hengityksensä kiihtyvän, ja tunnen kuinka hänen huulensa tavoittelevat kaulaani. Nostan naisen syliini ja kannan hänet sängylle.

Kevyt kesämekko valahtaa lattialle, mutta tällä hetkellä mekko tai sen rypistyminen ovat viimeisiä asioita mielessäni. Sen on tarkoituskin rypistyä. Siittimeni, libidoni ja sieluni aloittavat triona yhtymisoopperan ensimmäisen näytöksen, nyt mennään eikä meinata, kohta pannaan eläimellisesti tavoitteena jackpot, eikä vain hiplailla…

Sitten tapahtuu se, mitä ei voi välttää. Se, mikä toi meidät yhteen. Se, mikä oli vältellyt minua reilun kahdeksan vuoden ajan. Yin ja yang, maskuliini ja feminiini yhtyvät. Ohikiitävän hetken ajaksi aika seisahtuu, valmistautuakseen liikkumaan kliimaksin jälkeen uudestaan. Maailmankaikkeudessa kaikki hyvin, yön pimeys peittää meidät syleilyynsä. Kunpa voisimme elää tätä yötä, kehojen ja sielujen täydellistä yhteyttä ikuisesti.

Herätessäni pikkulinnut laulavat ulkona, kesäaamu on heleimmillään. Nenäni on vieläkin kosketusarka, mutta vastaanottamani tender loving care on korjannut tilanteen erittäin siedettäväksi. Nuori nainen nukkuu vieressäni selkä minuun päin hengittäen rauhallisesti, kaukana kavala maailma, minä kosketusetäisyydellä. Aikani näkyä ihailtuani siirryn lusikoimaan hänen taakseen, kiedon varovasti käteni hänen ympärilleen ja suutelen varovasti kaulalle.

”Hyvää huomenta kaunis neitokainen…”

”Huomenta ritarini.”

Vien käteni Jekun ihanille rinnoille ja etumukseni herää muutoksiin strategisessa etenemisessäni. Seuraa lähikontaktilajin toinen erä vailla esteitä, vailla estoja, loppuun asti vietynä. Kaiken jälkeen olo on taivaallinen.

”Upee aamu, aurinko paistaa ja linnut laulaa. Mitä me keksitään tästä etiäppäin, lähetäänks tänään ulos, vaikka syömään, ja sit leffaan tai Suomenlinnaan?”

”Ei, ei lähdetä, ei voi tänää…”

”No mut huomenna?”

”Ei…”

”Mitä sä tarkoitat, ettei? Mä ainakin haluan tavata sua tästäkin eteenpäin.”

”Kuule, me ei voida nähdä enää…”

”Miks? Mitä sä tolla tarkotat?”

Nainen huokaa ja hänen kehonkielensä kielii lähestyvistä huonoista uutisista. Mahanpohjaani kouraisee kuin metallinen jäätelökauha suoraan pakastearkusta vierailisi vatsalaukkuni peitteissä. Tämä ei tunnu ollenkaan hyvältä…

”Mä oon lähdös pois Suomesta, oon muuttamassa Espanjaan. Mullon lento Malagaan viel tänä iltana ja viimeiset jutut hoidettavana. Mä en ehdi enkä voi vaik haluisinkin, en enää…”

”Ei helvetti.”

Jekun iho nousee kananlihalle, ja nainen yrittää selvästikin etsiä jotain lohduttavaa sanottavaa epäonnistuen surkeasti. Katkaistakseni epämukavan hiljaisuuden, päätän nostaa kissan pöydälle.

”Sä oot siis lähös, mut kerro mulle… Kun sä oot tienny et sä oot lähössä, nii miks sä poimit just mut mukaan sieltä metrosta?”

”Must vaan tuntu siltä, että sä tarvitsit sitä. Rohkasuu, seuraa, lämpöö… Olit niin hämilläs ja hukassa, mut sillee hyväl taval… Niinku pikkupoika… Mä en vaan voinu jättää sua siihen…”

Seuraa pitkä hiljaisuus, jonka aikana tylyn tylppä todellisuus uppoaa tietoisuuteeni kuin kurittoman lapsen etusormi puoliksi sulaneeseen margariinirasiaan. Ei kai tämä näin voi päättyä?

”No mut kai sä tuut joskus takaisin sieltä Malagast?”

”Fugesta… Fuengirolasta… Mullon siel työpaikka, ainaki seuraavat kaks vuotta, siit eteenpäin en tiiä…”

”Me voidaan kuitenkin pitää yhteyttä ja voinhan mä tulla käymäänkin sun luona siellä?”

”Joo… joo, tottakai… ja onhan luurit ja netit keksitty…”

Minä halusin pitää kiinni löytämästäni jumalattaresta, mutta korkeammat voimat päättivät jälleen kerran potkia munille. Ne perkeleet saavat koko ajan lisää joilla on jo kaikkea, liiaksi asti. Meiltä puutteessa eläviltä viedään vähät, ne ainoatkin.

Sinä iltana saattelin Jekun Helsinki-Vantaalle, Finnairin Malagan lennolle AY735, tuijottaen epäuskoisena ja voimattomana kun hän katosi turvatarkastuksen jälkeen terminaalin uumeniin.

Lähdön jälkeen pidimme yhteyksiä, alkuviikkoina enemmän, kuukausien kuluessa vähemmän ja vähemmän. Syynä mukamas aina kiire, milloin työ kiusasi, milloin oli muita asioita järjesteltävänä. Aloin pelätä pahinta, eikä intuitiossani ollut mitään vikaa.

Syystalvesta Jekku mailasi, että oli löytänyt itselleen Espanjasta kolumbialaisen miehen ja halusi lopettaa yhteydenpitomme. Ei edes uskaltanut kertoa sitä luurissa. Helvetin helvetti. Sydämessäni toivoin aina, että hän palaisi joskus takaisin ja etsisi minut käsiinsä, mutta toivo kuuluu vain heikoille ja sokea uskollisuus Hachikolle.

Itselläni ei ollut varaa kumpaankaan, joten piti vaan raahautua eteenpäin.

Aika kuluu, vuodet vaihtuvat, mies vanhenee.

Yksinäinen kuluttaa metron penkkiä, matkustaen edestakaisin Itäkeskuksen ja Kampin väliä puuduttavasta viikosta toiseen. Tekee kuukaudesta toiseen työssään ohjelmistopaketteja, milloin millekin asiakkaalle. Vuosien aikana ei ainoakaan valonsäde saavuta maskuliinisen yksinäisyyden linnaketta, kunnes eräänä perjantai-iltana Kaisaniemessä metron penkille vastapäätä istahtaa huomiotaherättävän jekkumaisen sähäkkä nuori brunette.

”Deja-vu”, mies ajattelee, ”mut muista äijä mitä sulle kävi viimeksi.”

Yhtäkkiä kuulen kuitenkin itseni käyttävän nuoreen naiseen kerran aikaisemmin toiminutta repliikkiä.

”Moi, mä oon Markus, matkalla kohti kotia, hauska tutustua…”

Nuori nainen nyökkää, hymyilee minulle lämpimästi ja sisälläni värähtää sama tuttu tunne, kun maankuori järkkyy ja sydän heittää kaksoisvoltin kierteellä taaksepäin. Näinkö helppoa tämä on?

Kaunokainen avaa suunsa, mutta puhuu minulle jotain täysin tuntematonta kieltä, ei osaa sanaakaan suomea tai englantia, vaikka kuinka yritän tankata. Ei helvetti, ohari extraordinaire… Näin se homma etenee… tai sitten ei.

Jekku-lookalike poistuu metrosta Siilitiellä, minä hyvästelen hänet silmiin katsoen, hymyillen ja nyökäten, jään vaunuun ja jatkan Itäkeskukseen kuten joka päivä.

Joka helvetin työpäivä.

Ehkä jonkin kauniin päivän iltana metron penkille minua vastapäätä istuu taas se sama jumalatar, kaunis brunette, joka kerran antoi minulle sydänjuuriiin käyvän muistutuksen siitä, että toisen ihmisen kohtaaminen ja hänestä välittäminen eivät ole kuolleet.

Ehkä – toivottavasti – jonakin kauniina päivänä minua taas jekutetaan.

IE

Kuva: Chris Carroll / Pixabay