Perälän sahan Platon

Kiire, kiire, kiire, kiire…

Jumalaton kiire töihin, elämäni ensimmäiseen kesätyöpaikkaani Perälän sahalle Palojärvellä.

13-vuotias nuori mies ensimmäisessä virallisessa työssään, josta maksettiin jopa palkkaa. Siitä oli pakko olla ylpeä, sillä yksikään kavereistani ei ollut vielä oikeissa, maksetuissa töissä. Vaikka en luonnollisesti vielä ikäni puolesta saanut tehdä sahaushommia, olin firman tukitehtävissä toimittelemassa juoksevia asioita.

Mahanalus jalkoja täynnä.

Lähes kaikki työntekijät sahalla olivat nuoruudessaan sodan käyneitä miehiä, joista moni lääkitsi vielä nytkin, vuosikymmeniä sodan jälkeen, vanhoja traumojaan viinalla. Ei siis ollut mikään ihme, että viikonloppujen jälkeinen seuraava maanantai meni monella viinapäätä selvittäessä tai helvetillisessä krapulassa katumusta ja sydäntä riipivää maailmantuskaa kokien, kun tilipussi oli kaadettu viimeistä penniä myöden kurkusta alas.

Näiden miesten juttuja kuunnellessani opin paljon elämän perusasioista, miehistä, naisista, ihmissuhteista, seksistä, elämästä ja kuolemasta – kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Minulle sahurit olivat kertomuksineen suomalaisia työtätekevien versioita antiikin filosofeista. Miesten jutut eivät aina kuulostaneet niin kauniisti sanoitetuilta, mutta usein niistä löytyi – karkeahkoa pintaa hieman pöyhiessä – todella syvällistä sisältöä.

Sahan omistaja Jouko Puoti, jota kylillä kutsuttiin Perälän Patruunaksi, oli käskenyt minun tulla joka työaamu paikalle tasan seitsemäksi ja nyt olin jo reilun vartin myöhässä. Poljin raskaasti läähättäen hiekkatietä jyrkkään ylämäkeen kohti saha-aluetta ja pikkukivet polkupyörän takarenkaan alta sinkoillen suoritin oikeaoppisen jalkajarrutuksen saapuessani portille.

Perille päästyäni huomasin kuitenkin ihmeekseni portin olevan lukossa.

Kello oli kaksikymmentä yli seitsemän ja työn pitäisi olla jo täydessä vauhdissa, mutta paikalla ei näkynyt ainuttakaan työntekijää, saha ei soinut. Vastakkaisesta suunnasta, kyliltä päin, minua käveli epävarmalla askeleella vastaan Viertolan Lassi, lemuten viikonlopun krapulaansa metrien päähän.  Hän pysähtyi portin viereen ja huomasi minut hengästyneenä ja hikisenä.

”Katoppa poikaa, suihkunraikhaana töissä niinkö aina… Sonkuule työpäivä taas, uus viikko, kohta sitä ajethaan taas lankkua suoraksi niin että mettä raikaa…”

”Jo vain, mutta missäs kaikki on – mites täälei ole vielä kethään paikalla? Eikös Patruuna suutu, ko met emmä ole vielä töissä? Seittemältähän meän piti alottaa?”

Lassi väänsi suunsa ilkikuriseen virnistykseen ja heitti ilmoille yhden omalaatuisen pohjoisen filosofisen koulukuntansa syvällisistä ajatelmista.

”No son kuule poka vähän niinkö sääsken orkasmi, tiässie, sääskelle son paras asia sen lyhkäsessä elämässä, mutta meitä ihmisiä se ei kiinosta vittujakhaan… Niin son kuule pomoilaki, non ylen onnellisia ku net luulee että molemma töissä, mutta meitä se työnpuoli ei kiinosta pätkääkhään… Son maksavinansa ja met olema tekevinämmä. Sitä paitti Patruuna on tänhään Rovaniemelä, jossaki työnantajitten kokkouksessa. Jotaki ovat vissiin sielä meän selän takana juonimassa, Lennartti tuopi avvaimet tullessansa…”

Lassi, jota mielessäni kutsuin Platoniksi erään lapsena lukemani kirjan henkilöhahmon mukaan, oli sahuriryhmän vanhin. Iästään huolimatta hänen mielenliikkeissään ja ajatuksensa nopeudessa oli selittämätöntä nuorekkuutta ja automaattisesti koin hänet isähahmokseni sahalla. Nuorelle, molemmat vanhempansa hyvin pienenä menettäneelle pojalle Lassin henkinen tuki tuli todella tarpeeseen. Hyvin pian työni aloitettuani huomasin hänen olevan monen muunkin sahan työntekijän luotettu mies.

Kun muita ei vielä ollut paikalla kuulemassa, rohkaistuin ottamaan puheeksi erään kovasti mieltäni askarruttaneen asian.

”Kuule Lassi, mie olen meinannu kysyä, ko tet täälä sahala aina puhutta naisista ja tiättä miten niitten kanssa toimithaan, että miten minun pitäs yhtä meän koulun tyärtä lähestyä? Ko mie en oikhein tiä mitä tehhä, pölättää että se nauraa jos sille mennee jotaki pöljää sanohmaan…”

”Ai jaa, vai että on Pietulla sussu kiikarissa…”

Olihan minulla joo, ja oli ollut jo jonkin aikaa. Peruskoulun ala-asteella törmäsin ensirakkauteeni. Joskus neljännen luokan syksyllä alkoi vastakkainen sukupuoli kiinnostaa, kuitenkaan kymmenvuotiaana en vielä aivan täysin ymmärtänyt miksi.

Luonto veti tikanpoikaa pää edellä ja täyttä vauhtia kohti puuta, mutta jostain syystä unohti houkutellessaan kertoa miksi niin oli, ja että puun juurelle päästyään täytyy etenemissuunta muuttaa pikaisesti horisontaalisesta vertikaaliseksi.

Kivuliaan opin aikaa.

Tuo minun ihanaisen puuni nimi oli Eeva-Kaisa, lyhyemmin vain Kaisa, kylän apteekkarin tytär. Täydellisen kaunis, siro, ruskeahiuksinen, ruskeasilmäinen tyttö, joka pärjäsi hyvin koulussakin. Oli joka suhteessa todellinen monilahjakkuus.

Lisäksi silloiselle neljännen luokan seireenilleni olivat rinnat alkaneet kehittyä paljon muita tyttöjä aikaisemmin. Jep. Juuri niin. Tuo luojan luoma, vertaansa vailla oleva, kauniista kaunein osa feminiinistä fysiikkaa, joka muodollaan, lämmöllään, pehmeydellään ja pyöreydellään sulattaa ja sytyttää kovimmankin hirvaksen sydämen (ja libidon), esi-teinipojasta puhumattakaan.

Vaieten ihailin pulpetistani kehityksen kehittymistä ja Kaisan naisistumista, uskaltamatta tuoda herkkää teini-ihastustani hänen tietoonsa. Oi, olla niin lähellä, mutta niin kaukana. Olla fyysisesti käden kosketuksen päässä, mutta henkisesti toisella puolella galaksia. Se söi nuoren pojan sydäntä karhun lailla.

”Joo, son se Aallon Kaisa, se apteekkarin tyär…”, sain soperrettua Platonille pudotessani maanpinnalle ihanien muistikuvieni ylimmistä sfääreistä.

”Ai niin sen, kyllähän mie isänsä Martin tunnen, olthiin samhaan aikhaan koulussaki. Se oli minua vuotta vanhempien porukkaa…”

Odottelin Platonin heittävän ilmaan jonkin elämää suuremman ajatuksen, mutta yllätyin kommentin maanläheisyydestä.

”Kuule Pietu, sie varmasti luulet, että sinun pitäis olla jotaki erikoista, oikeasti sinun ei tarvitte, olet vain oma ittesti. Hyvä poika sie olet. Ja jos sie joskus onnistut saahmaan Kaisan kiini, niin piä siittä kiini. Nuorena son kuule paras hakea ja löytää, näin vanhana sitä pysty enhään mihinkhään…”

Ilmeisesti Platon näki kasvoistani rohkeuteni tarvitsevan tuekseen vielä muutaman ystävällisen sanan, ennen kuin uskaltaisin lähteä tavoittelemaan elämäni suurinta palkintoa.

”Sinusta alkaa kuule pikkuhiljaa tulehmaan mies. Ja hyvä mies tulleeki, ko vain saat pikkusen lissää rohkeutta. Päätä sullon vaikka mihin… Ja muista sie aina, että elämässänsä ihminen ei kavu sitä minkä tekkee, vaan kaikkea sitä mistä laistaa. Sullei ole mithään hävettävvää.”

Tämän jälkeen olin valmis. Kesäloman päätyttyä, yläasteelle siirtyessämme, rohkaisisin vihdoin mieleni ja kohtaisin seireenini kasvokkain, meni syteen tai saveen.

Perälän sahan Platon opetti minulle, että suurin epäonnistuja ei ole se joka yrittää ja epäonnistuu, vaan se, joka luopuu elämänsä suurimmista toiveista ja antaa periksi yrittämättä.

Siitä neuvosta tuli tälle pohjoisen orpopojalle elämänaikainen ohjenuora.

Ja Kaisasta minun vaimoni.

IE

Kuva: Pexels / Pixabay

4 Comments

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *