Sateet tulevat
Saimme puhelinsoiton maanantaina, heinäkuun 13. päivän iltana.
Läheinen ystävä soitti täysin shokissa, poissa tolaltaan. Oli ollut lomailemassa Keski-Suomessa ja oli kotiin palattuaan löytänyt kotiin jääneen miehensä olohuoneen lattialta sairaskohtaukseen menehtyneenä.
Soitti ensimmäisenä ystävistään meille, onneksi olimme kesken kiireisintä lomakautta kaupungissa ja suhteellisen lähelläkin, joten suuntasimme hänen tuekseen saman tien.
Paikalle saapuessamme hälytyskeskuksen paikalle osoittama poliisipartio oli lopettelemassa kuolinpaikkatutkintaansa. Ruumiinkuljetus oli myös tilattu paikalle, mutta – niin meille kerrottiin – oli toisaalla noutamassa asiakasta, eikä ehtisi paikalle kuin arviolta parin-kolmen tunnin kuluttua.
Vainaja oli maannut olohuoneen lattialla yli kaksi vuorokautta, joten kalman haju asunnossa oli kylmiä väreitä herättävä ja sisuskaluja vääntävä. Tärkeintä siinä tilanteessa oli kuitenkin olla koko ajan paikalla, pysyä vierellä, lähellä, kuuntelemassa ja tukemassa ystävää, joka oli menettänyt puolisonsa jonka kanssa oli jakanut elämänsä yli 30 vuoden ajan.
Ja sitten kun nouto vihdoinkin lähes kolmen tunnin odottamisen päästä saapui, siinä kahden erittäin harvasanaisen, ilmeettömän ruumiinkuljettajan raahatessa isokokoista, vähäpukeista, lähes kaksimetristä miestä puoliavoimen ruumispressun sisällä kerrostalon toisen kerroksen käytävään laitettavaksi paareille ja siirrettäväksi ruumisautoon, elämä esitteli meille ei-niin-kaunista puoltaan.
Seuraavat viikot, hautajaisiin saakka tarjosimme ystävällemme majoituksen kotonamme. Samalla pyrimme auttamaan ja tukemaan häntä monissa puolison kuolemaan liittyneissä järjestelyissä, joista asiaa ennen kokemattomilla ja ulkopuolisilla ei ole minkäänlaista ymmärrystä, käyden samalla läheisissä keskusteluissa läpi mennyttä elämää ja muistoja, tukien häntä parhaamme mukaan hänen luopumisprosessissaan, ihmisinä ihmiselle.
Tuo on yleismaailmallinen totuus jota ei käy kiistäminen, olkoon mielestänne kuinka kliseistä, banaalia tai itsestäänselvää hyvänsä. Mitä enemmän ikää karttuu, sitä enemmän kuolemasta tulee inhimillisten kokemusten kautta osa elämää. Lähtökohtaisesti he, jotka olivat täällä ennen meitä, vanhenevat ja poistuvat muonavahvuudesta ennen meitä, siirtyen valoon.
Ystävien kanssa keskustellessani olen huomannut, että monen kohdalla etenkin keväällä alkanut koronakausi on nostanut elämässä käsittelyyn kuoleman, joidenkin kohdalla ajatuksissa, toisten kohdalla myös aivan konkreettisina heitä kohdanneina elämäntapahtumina. Itse kuulun molempiin ryhmiin niin kuin tekstini alusta ja toisaalta viimeaikaisista blogeistanikin ehkä voi päätellä. Alussa kertomani tapahtuma on vain yksi tähän aikaan liittyvistä, mutta monessa suhteessa sille niin ominainen.
Kevään tiukkojen koronarajoitusten purkamisen jälkeen on ollut mielenkiintoista huomata, miten monet ihmiset ovat helpotuksiin suhtautuneet. Aivan kuin lievennykset rajoituksiin olisivat poistaneet ne kokonaan. Moni suojauksensa pudottaneista, suureksi osaksi nuoremmista ikäluokista kai luulee elävänsä ikuisesti tai sitten holhoamiseen kyllästyminen on aiheuttanut heissä jonkinlaisen uhma(ikä)reaktion.
Ehkä tuo on toisaalta osa ihmistaimen dna:ta, ohjelmaa, joka rohkaisee meitä elämään. Elämään ja kokemaan huolimatta kaikista riskeistä ja uhista, joita nykymaailma kaikille meille niin auliisti juuri nyt tarjoilee.
Nuorempien kohdalla rajoituksiin kyllästyminen ja siitä johtuva ajoittainen varomattomuus ja välinpitämättömyys voi siis hyvinkin olla osa elämän suojamekanismia. Niin on tarkoitettu, sillä uuden elämän luominen, syntyminen ja sen kierto on turvattava tilanteessa kuin tilanteessa, myös nyt rajoitusaikana, silläkin uhalla että osa vanhemmista ikäluokista saattaa siitä kärsiä.
Jokaista kevättä seuraa kesä, jokaista kesää syksy, ja jokaista syksyä talvi. Kierros päättyy aikanaan alkaakseen taas seuraavana keväänä uudestaan.
Niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan.
”Kaikella on aikansa, kaikella on paikkansa.
Sateet tulevat ajallaan, vain ihminen polkee paikallaan.
Kiihkona omasta ajastaan, ainoasta tomumajastaan.”
(Lapinlahden Linnut: Sateet tulevat)
IE
Kuva: Rocco Stoppoloni / Pixabay
About The Author
