Urpo

Olipa kerran – näinhän saduilla ja tarinoilla on useimmiten tapana alkaa – koira.

Aivan tavallinen koira, rehellinen suomalainen sekarotuinen pystykorva nimeltään Urpo. Se, että Urpo sai syntyessään aivan tavallisen miehen nimen, johtui vain ja ainoastaan kiljukännänneen isännän aivopierusta. Urpo oli nimittäin ainoa nimentapainen, joka hänen mieleensä sattui pennun syntymähetkellä, juuri ennen hänen sammumistaan juolahtamaan.

Urpo syntyi kylmänä talviyönä 12-pentuisen sisarusparven pahnanpohjimmaisena. Pitkään näytti siltä, että pikkuinen rimpula ei maailman kovakätisestä tervetulotoivotuksesta selviäisi, mutta niin vain suomalaisen maatiaiskoiran sisulla karvanaamamme pärjäsi. Siinä missä muut pentueesta löysivät kodin melkein kuin itsestään, Urpoa ei kukaan halunnut. Olisivatko pennun pieni koko ja olematon, itseään vielä etsivä haukku pelottaneet kiinnostuneet pois?

Urpon isäntä, ruttulalainen pienviljelijä Ööwin Gudmann, näki kuitenkin tässä pienessä karvapallossa aivan omanlaistaan lahjakkuutta. Paitsi metsäkoiran perustaidot eli kaiken riistan jäljestämisen, haukkumisen ja noutamisen, opetti isäntä Urpon hakemaan hänelle juomat jääkaapista, sanomalehdet postilaatikosta (jättäen sinne kaikki laskut), ja haukkumaan pihalta karkuun kaiken maailman käännyttäjähihhulit: Jehovan todistajat, metodistit, buddhalaiset, baha-I:t, siinä missä paikallisen Rauhan Sanan sirpaleosastonkin.

Jokaisen tulijan kohdalla isäntä oppi kuulemaan Urpon haukusta – sen määrästä ja laadusta – kuka on tulossa. Eri ryhmät saivat Urpolta omanlaisensa tervehdyksen, jotkut niiden edustajista myös kipeän purentajäljen takalistoonsa. Aivopesun harrastajia kun ei Perämetsälässä arvostettu, arvosteltiin ainoastaan.

Peruspalvelutehtäviensä lisäksi Urpolla oli jo pennusta lähtien aivan oma omituinen kiinnostuksen kohteensa: jalkapallo. Paitsi ilolla pihalla ilmapattoa jalkapallonlosoa jahdaten, seurasi Urpo kirsu televisioruudussa kiinni kaikki jalkapallo-ottelut mitä vain televisio näytti. Siinä menivät iloisesti haukkuen ja häntä heiluen niin Valioliiga, Bundesliiga, kuin kotimainen Veikkausliigakin. Ja jos televisio ei ollut auki otteluiden alun lähestyessä, Urpo kyllä piti television kaukosäädintä tassutellen huolen siitä, että televisio käynnistyisi ajoissa ja oikealle kanavalle. Oli täysin käsittämätöntä, miten Urpo aina tiesi koska ja mistä ottelut alkaisivat, mutta jostain selittämättömästä syystä niin vain oli.

Isäntää koiran rakkaus vihreän veran shakkiin huvitti ja ihmetytti suuresti. Niin usein koira seurasi kenttätapahtumia lähes papillisella hartaudella ja isännästä näytti, että lähes joka ottelussa koira olisi kannustanut toista joukkueista. Aina kun koiran suosikkijoukkue sai pallon ja teki maalin, niin voi sitä iloa ja hurjaa haukun määrää. Ja vastaavasti kun toinen joukkue voitti, oli Urpokin kuin koppinsa menettänyt.

Niinpä sitten kerran, puoliksi vakavissaan, puoliksi piloillaan ennen erästä Veikkausliigan ottelua jossa vastakkain olivat HJK ja Haka, isäntä päätti kysyä Urpolta kumpi joukkue ottelun voittaisi. Olisiko Urpon mielestä voittaja sarjan sen hetkinen ylivoimainen hallitsija HJK? Urpo keinutti päätään puolelta toiselle, kun näyttäen, että eipä voita tällä kertaa Helsingin ylpeys. Sitten isäntä kysyi koiralta, tulisiko ottelun lopputuloksesta tasapeli. Urpo nousi jaloilleen, käveli kirjahyllyn vierelle ja nosti jalkaansa kuin olisi merkkaavinaan sen.  Aivan selvä merkkihän tuo oli… homma kusee, jos tasapelin kohteeseen valitsee. Asian varmistamiseksi isännän piti luonnollisesti vielä vahvistaa, voittaisiko ottelun sarjan hännänhuippu Haka, joka ei ollut voittanut reiluun vuoteen ensimmäistäkään vierasottelua? Heti Hakan nimen kuullessaan Urpo herkesi haukkumaan kuin heikkopäinen ja jahtasi tuvan lattialla häntäänsä. Saamastaan vastauksesta innostuen isäntä päätti kysellä koiralta merkit muihinkin sen kierroksen vakiokohteisiin. Ihmeelliseltä Urpon antama rivi kyllä näytti, mutta koiran sanaan – tai tässä tapauksessa voimahaukkuun ja hännänheilutukseen –  oli luottaminen.

Isäntä ja Urpo seurasivat toinen toistaan suuremmalla mielenkiinnolla veikkausrivin kehittymistä. Kohde kerrallaan tulokset alkoivat muistuttaa Urpon isännälleen antamia, ja viimeistään sitten isäntä lensi takamukselleen, kun koiran viimeinenkin vihje napsahti kohdalleen ja varmisti hänelle elämänsä ensimmäisen 13 oikein-tuloksen. Jo siinä vaiheessa isäntä tiesi, että tässä ei puhuttaisi pikkurahoista ja oikeassa hän toden totta olikin.

Perämetsälän Juoruakkojen Tietotoimisto (PJTT) tiesi kertoa, että Urpon vihjeillä isäntä veikkasi seuraavan vuoden sisään vielä neljä kertaa päävoiton ja joka kerta ainoana koko maassa. Ööwinin pankkitili pulskistui runsaasti yli miljoonalla eurolla. Tuo ei voinut olla vaikuttamatta Urpon maineeseen ja kohta Perämetsälän superkoirasta kirjoittivat valtakunnan ykköslehdetkin.

Raha ja kuuluisuus tuovat yleensä mukanaan ongelmia ja niin tässäkin loppujen lopuksi kävi, että ryhmä pikkurikollisia dognappasi Urpon, ajatellen tekevänsä suurtilin koiran tiedoilla. Muutaman viikon vankeuden jälkeen, yhtään kohdetta oikein veikkaamatta ja kymmeniä tuhansia euroja väärin sijoittaneina ihmisnilviäiset joutuivat nöyrinä poikina palauttamaan Urpon omistajalleen.

Eikä rakastettavan, monitaitoisen karvakorvamme Urpon osaaminen päättynyt pelkkään pullojen hakemiseen, veikkaustulosten tietämiseen tai pikkurikollisten jallittamiseen. Yleensä tämä ihmisen paras ystävä istuskeli autossa isäntänsä vieressä vänkärin puolella isännän kauppareissuilla. Pikkuhiljaa omistajansa otteita seuratessaan oiva koiruutemme omaksui kuitenkin myös autolla ajamisen jalon taidon, inva-hallintalaittein varustettua autoa kun oli karvanaamankin hyvä sompailla. Ei kulunut aikaakaan, kun Urpo jo toimi juoppokuskina, ajellen humaltunutta isäntäänsä kotiin Parkkolan Dingo-pubista lumisina talviöinä.

Ja sattuipa kerran, että paikallispoliisit pysäyttivät Urpon auton ratista Juupovaaran Sannikkalassa. Olivat Kissalan veljekset aivan kirjaimellisesti ottaa lukua kun kuskin penkillä istuskeli ainoastaan sekarotuinen henkilöautonoutaja, eikä autossa ollut ainoatakaan muuta sielua. Ajokorttia ei epatolla luonnollisesti ollut, mutta kirppuja ja irtokarvaa senkin edestä.

Siihen kiinnijäämiseen loppuivat Urpon autoajelut ja kertoivat kylillä sen jälkeen, että Urpo olisi menettänyt samalla kykynsä ennustaa jalkapallo-otteluiden tuloksia. Niin, mihinpä isäntä olisi enää lisärahaa tarvinnutkaan viiden täysosuman jälkeen, oli siinä varaa ajaa pubiin ja takaisin taksillakin. Ja sanomattakin selvää, isäntä ja Urpo elelivät onnellisina Perämetsälässä elämänsä loppuun asti jalkapalloa seuraten.

Onnellisina siihen asti, kunnes eräällä metsästysreissulla Urpo söi paikallisten maallikkosaarnaajien metsään levittelemät ketunmyrkyllä terästetyt lenkinpalaset ja siirtyi veikkauskoirien taivaaseen.

Siihen umpikäyrään HK:n siniseen kärkkäriin päättyi Suomen kuuluisimman, kummallisimman ja persoonallisimman vakiovoittonoutajan ura.

Sen pituinen se. Urpo.

IE

Kuva:  Thomas Ritter / Pixabay

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *