Aina ei tiedä

Olen usein miettinyt sitä, mikä ihmisiä koukuttaa mihinkäkin blogitekstiin.

Tekstiä kirjoittaessa ja julkaistessa ei useinkaan tiedä, mikä siinä ihmisiä koskettaa, tai kuinka suuriin joukkoihin teksti vetoaa. Joskus teksti, johon vuodattaa sydänverensä saa kylmän vastaanoton, joskus taas tietynlainen väliteksti nostaa ja nostattaa tunteita ja reaktioita laajasti.

Aina ei tiedä, mikä toimii ja mikä ei.

Kohdallani eilinen Kun olen mennyt oli siitä jälleen kerran hyvä esimerkki, jo yhden päivän aikana lukijoita ja lukukertoja kaikista kirjoituksistani toiseksi eniten koko herran vuonna 2020.

Sydämellinen kiitos kaikille teille lukijoilleni ja etenkin teille, jotka olette linkittäneet tuota tekstiäni eteenpäin.

Samalla aina ei tiedä-linjalla jatkaen, kuulin viime sunnuntaina erään vuosien aikana kanssani useammalla yhteisellä kirjoituskurssilla olleen upean kanssakirjoittajan menehtymisestä.

Silloin kun eilen julkaisemaani kirjoitusta suunnittelin ja tein minulla ei ollut tuosta tietoa, mutta kyllä tutun, yhtä elämänaluetta kanssani pitkään jakaneen ihmisen poistuminen aina tietyllä tavalla herättelee ja saa ajattelemaan elämän herkkyyttä ja arvaamattomuutta.

Tuo alleviivaa myös jälleen kerran niin sattuvasti elokuisessa kirjoituksessani Sateet tulevat kertomaani siitä, että joissakin tilanteissa ja joinakin aikakausina kuolema tuntuu tulevan lähelle, useammankin tutun ihmisen poismenon kautta.

Meille ei jäänyt välillemme mitään selvitettävää tai setvittävää, työväenopiston luova kirjoittaminen yhdisti meidät, kaksi täysin erilaisista lähtökohdista ja taustoista tullutta ihmistä, nauttimaan toistemme täysin erilaisista kirjoitustyyleistä, näkökulmista ja aihevalinnoista.

Hänen tapansa kiittää ja kannustaa omaa kirjoittamistani jää muistoihini aina.

Kiitos yhteisestä kirjoittajataipaleesta Leena, hyvää matkaa.

IE

Kuva: Antonio López / Pixabay