Kafkalaissi jaarituksi

Olipa kerran – näinhän tosi saduilla on aina tapana alkaa – kirjailija nimeltään Lahjakas Nössö.

Lahjakas, vaikka ei velvoittavasta nimestään huolimatta elämässään mitään tähdellistä koskaan oppinutkaan, oli kuitenkin joltisenkin kykenevä sanaleipuri, joten jo lapsena hän päätti kirjoittaa eräänä päivänä kirjan kaiken maailman ihasteltavaksi.

Saisivat hänen kaunista kieltä ja korkealentoisia ajatuksia rakastavat vanhempansa, siinä missä muutkin kaupunkilaiset olla ylpeitä omasta pojastaan, jonka nimi olisi kaikkien huulilla ja jonka hengentuotetta ympäriinsä kilvan kiiteltäisiin.

Kaksikymppisenä hän piti sitten itseään valmiina suureen läpimurtoon, joten hän kirjoitti opuksen, jonka uskoi kaikessa korkealentoisuudessaan nousevan maailmankirjallisuuden valioitten joukkoon.

Saatuaan jostain käsittämättömästä syystä pelkkiä hylkäystuomioita suurilta kirjataloilta, hän otti yhteyttä kotikaupunkinsa pienkirjapainoon, joka lupasi kuin lupasikin julkaista Lahjakkaan kirjan. Hän puolestaan lupautui tukemaan painotyötä taloudellisesti huomattavalla osalla kustannuksista, ja jopa pakkaamaan yötä myöten kirjojaan laatikoihin maailmalle lähetettäväksi.

Vihdoinkin Lahjakas saisi hengentuotteensa kaiken maailman luettavaksi, voi tuota ilon ja onnen päivää!

Luonnollisesti uusi kirjailijamme halusi miellyttää etenkin kriitikoita, sillä hän tiesi tulevaisuutensa ja menestyksensä riippuvan täysin heidän tuomiostaan. Siksi hän avasi suurin toivein julkaisupäivää seuraavan aamun sanomalehdet, joissa hänen kovakantisensa ensimmäistä kertaa arvosteltaisiin. Tuloksena täystyrmäys.

Kaikissa sanomalehdissä kriitikot lauloivat cantoresminoresmaisesti kuorossa häkellyttävän yksimielisesti: ”Täyttä paskaa!”

Mies huokasi syvään.

”Epäonnistuin”, hän tolkutti itselleen, vajoten syvään toivottomuuteen.

Lääkittyään jonkin aikaa kritiikin kannusten verisiä ruhjeita peräpeilissään, Lahjakas päätti aloittamansa erheen maailmalle hyvittääkseen korjata tekosensa ja tarjota ihmisille täydellisen sanataideteoksen toisen painoksen. Tällä kertaa mies päätti varmistaa myös kriitikoiden tuen muotoillen teostaan heidän kommenttiensa mukaisesti ja julkaisutti sen viikon jälkeen uudestaan.

Seuraavissa lehdissä samat kritiikin cantoresit riekkuivat jälleen samaa yhden nuotin kantaattiaan: ”Eihän tätä hatullista syö kukaan!”

Nössö suivaantui tuosta niin, että alkoi kirjoittaa teostaan yhä uudestaan kriitikkoja miellyttääkseen, muuttaen sitä ja julkaisuttaen hengentuotteensa uudelleen viikko toisensa jälkeen.

Aivan yhtä usein samat kriitikot lyttäsivät teoksen, ehdottaen siihen laajamittaisia muutoksia. Mies arveli korkealle arvostamiensa kriitikoiden tietävän mitä hänen teoksensa tarvitsisi, joten hän jatkoi uudelleenkirjoittamista, julkaisuttaen kirjansa yhä uudelleen ja uudelleen.

Nössön hengentuote alkoi rapautua, kuin kalkkikivikalliot ajan hampaan jäystäminä ja meren aaltojen raiskaamina.

Vähän kerrassaan kirjan sisäinen rakenne katosi, sitten sen johtoajatus ja sanoma alkoivat hajota löyhkääviksi aivopieruiksi. Lopujen lopuksi myös kirjan sanasto rikkoutui halvan rannekellon koneiston tavoin, jättäen jäljelle vain kasan sekopäisiä siipirikkoja mutanttifraaseja, jotka läiskivät viimeisillä voimillaan henkitoreissaan matalassa rantavedessä odottaessaan Suurta Sanakirjaa noutamaan niitä sanojen Valhallaan.

Kirjoitettuaan kirjansa uusiksi kolmennentuhannennensadannenkahdennenkymmenennenensimmäisen kerran kirjailija kuoli. Ihan tavallisesti, niin kuin nykyajan kirjoittajilla on ollut tapana kuolla: nyykähtää näppäimistönsä päälle ja potkaista tyhjää.

Kuoleman käsi nappasi Nössöä kiinni olkapäästä ja talutti wanhan oppipojan ajattomuuden esiriipun taa. Koruttomasti, ilman kiitoksia, ilman aplodeja, juuri kun mies oli saanut valmiiksi viimeiset korjauksensa ja lähettänyt ne kustantajalle.

Seuraavan viikon sanomalehdissä ei ollut enää sanaakaan Nössön kirjasta, tällä kertaa kasvottomien kriitikoiden kirjoitukset kirkuivat Lahjakkaan elämäntyölle käänteistä ylistystään Alfred Hitchcockin lintujen tapaan:

”Kuudenkymmenen vuoden epäonnistujan viimeinen moka!”
”Kolmen tuhannen virheaskeleen mies.”
”Vuosikymmenet Lahjakas Nössö kirjoitti kirjaansa yhä uudelleen mutta menehtyi ennen tehtävänsä valmiiksi saamista – vanhuuteen. Varsinainen houkka!”

Tämän jälkeen, viimeiset arvostelunsa eri lehdissä julkaisutettuaan, reilusti yli satavuotias Nössöjen kriitikkopariskunta vetäytyi viettämään ansaittuja eläkepäiviään, eikä kukaan enää koskaan kritísoinut missään sanallakaan Lahjakasta tai hänen hengentuotettaan.

Loppu hyvin, kaikki hyvin.

IE

Kuva:  maggyona / Pixabay

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *