Kun olen mennyt

Elämässä käy usein niin, että sen kriiseissä, kiistoissa ja otatuksissa meidän ihmisten välille syntyy fyysisiä ja henkisiä etäisyyksiä jotka eristävät meidät toisistamme, katkaisten loppujen lopuksi fyysisen maailman suhteemme lopullisesti.

Ja vaikka kuinka kaunis sielu toisen samanlaisen kanssa sopia haluaisikin, niin ego ja liha vastustavat.

Kun yhden ihmisen aika tässä elämässä tulee päätökseensä, usein lähipiirin jäljelle jääneet alkavat muistella tahoillaan muistoiksi muuttunutta yhteisyyttä ja koettuja kokemuksia niissä rooleissa missä tätä elämää milloinkin jaettiin.

Vuosien, joskus vuosikymmentenkin takaa voi pintaan nousta yhteisestä historiasta jokin muisto tai kokemus, jonka ihminen mielessään liimaa ihmissuhteen päälle, sen koko kuvaksi. Joskus jotain negatiivista, yllättävän usein kuitenkin myös jotain hyvääkin.

Tuo tuntuu ihmeelliseltä, aivan kuin kuolleena ihmisestä tulisi jotenkin postuumisti parempi, kiitettävämpi, arvostetumpikin.

Niinhän sitä toisaalta yleisesti sanotaan, että kuolleista ei saa puhua pahaa. Ajatus esiintyy kirjoitettuna jo kreikkalaisessa kansalliseepoksessa Odysseiassa aikojen takaa, arvatenkin se on vielä tuotakin paljon vanhempaa perua, joten siinä mielessä tuo on tavallaan hyvinkin ymmärrettävissä.

Sanon kuitenkin, että sen sijaan että maalaatte vasta kaiken päätyttyä poistuneista niin mielessänne kuin julkipuheissannekin pyhimystä tai julkipirua, niin puhukaa heidän kanssaan nyt. Puhukaa nyt, kun he ovat vielä täällä kuullakseen teitä ja kohdatakseen teidät. Selvittäkää heidän kanssaan kaikki se, mikä välillänne selvittämistä vaatii. Hyvässä ja vähemmän hyvässä.

Puhukaa vielä tässä elämässä ollessanne ääneen auki kaikki ne hyvät, rakkaudelliset tunteet joita tunnette siinä missä myös kaikki haavat ja selvittämättömät asiat, jotka on sydämessänne sanalliseen muotonsa puettava. Kaikki se, mikä on välillänne avattava. Kiittäkää, kysykää, kyseenalaistakaa, kertokaa. Kaiken hyvän lisäksi nostakaa keskusteluun kaikki se, mitä sydämenne itkee menneitä muistellessanne.

Elämä on aivan liian lyhyt vaikenemiseen.

Kun joskus tulevaisuudessa minun aikani koittaa, älkää sanoko minun jälkeeni, minun mentyäni, että olipa siinä hyvä tyyppi tai varsinainen piru mieheksi, jos ette siihen kanssani tekemisissä ollessanne pystyneet. Älkää myöskään ajatelko jälkeenpäin, että ”olisi pitänyt sitä ja olisi pitänyt tätä, silloin kun olisi vielä voinut.”

Kaiken jälkeen jokainen käyttämättä jätetty mahdollisuus on menetetty, tuhlattu, valunut hiekkaan kummankin osapuolen tappioksi. Ei mitään muuta.

Kun olen mennyt, älkää tuoko kukkia haudalleni sillä minä en ole siellä missä maalliset jäännökseni ovat. Kuljen hengessä teidän tänne jääneiden vierellä jokapäiväisessä elämässä, mukananne koko ajan, vaikka jonain kauniina päivänä emme enää jaakaan tätä samaa fyysistä todellisuutta.

On aina parempi avautua toiselle tässä maailmassa, ihmisenä ihmiselle juuri nyt, sillä vaikka sielumme ovat kuolemattomia ja vaeltavat elämästä seuraavaan ja roolista toiseen jossa jälleen toisemme tapaamme, niin meidän ihmispuolemme kaipaa ja tarvitsee avoimmuutta, asioiden selvittämistä ja sopimista, elävää lämpöä ja tunteiden koko kirjoa, siinä missä lihallista fyysisyyttäkin juuri nyt.

Jo tässä elämässä.

IE

Kuva: Rebekka D / Pixabay