Kutvonen, osa 2

Mutta miksi hänen täytyi yhtäkkiä alkaa avata sydäntään kaikista maailman ihmisistä juuri minulle? Eikö hän ollut tutkinut salkkuani ymmärtääkseen että olen poliisi?

”Jaa, vai et pankin oot ryöstäny”, heitän mukaleppoisasti, ”mut miksi sä kerrot tästä just mulle ja just nyt?”

Harmaantunut kuski katsoo minua taustapeilinsä kautta, enää hän ei naura vaan alkaa vaikuttaa pelottavan jurolta – Mörrimöykkykin on häneen verrattuna kuin Ronald McDonald. Katuvalot luutuavat väsyneen kuskin kasvoja tasaisin väliajoin.

”Emmätiiä, musta tuntuu et mä sekoon, tiätsä, mun piti vaan saada puhuu jonkun kanssa.”

Jonkun? Eikö hän ole vieläkään ymmärtänyt ketä hän on kyydissä? Toisaalta hänen puoleltaan helvetin hyvä valinta, että kaikista Suomen poliiseista kohtalo johdatti hänen kaapattavakseen juuri tämän nimenomaisen pehmonallen.

”Mut mä en ois tehny sitä keikkaa, ellei mun ois ollu pakko…”

Mikä voi olla niin helvetin pakko, että joutuu ryöstämään pankin, ajattelen.

Kuski lukee taustapeilin kautta kasvoiltani äänettömän kysymykseni.

”Tiätsä, elämässä vaan tulee kato joskus eteen paskaa, jolle sä et voi mitää… joskus pitää tiätsä ottaa lusikka kauniisee kätee ja tehä asioit mit ei koskaa haluis…”

Kuskin samassa lauseessa mainitsema paska ja lusikka tuovat mieleeni karnevalistisia konnotaatioita helsinkiläisestä rikosylikonstaapelista ja nutipää kyytöstä erään suomalaisen vakavasti otettavan aikakauslehden kansikuvassa. Molemmat hymyilemässä kuin Naantalin aurinko…

Yhtäkkiä havahdun kuskin jatkaessa hitaasti:

”Tiätsä, mun vaimol ja meidän lapsella on semmone sairaus, gastrosarkooma, GIST… Vatsasairaus. Tuhoo aktivoituessaa sisuskaluja vähä kerrassaa ja muutamas vuodes se on sit geim ouvö. Maksa turpoo moninkertaseks, munuaiset menee kuolioon ku niiden verenkierto hyytyy ja lopuks alkaa suolet mätäneen vatsaonteloon. Lääkärit Suomes ei pysty tekee muuta ku leikkaa mätää suolta ulos, vähentään kipuu lääkkeil ja toivoo et tauti menis remissioon…

Kuski huokaa syvään kuin hukkuva vaipuessaan viimeistä kertaa pinnan alle:

”Ja ainoo mikä oikeesti toimii ja auttaa on luonnontuote, jostai Graviola-puun siemenistä tehty uute, jota saa vaan Etelä-Amerikan viidakost, jostai brassien takamailt… Mut se o saa-ta-nan kallist ja vaikeeta saada…”

Kuski hiljenee kuin seinään, pimeys kätkee kyynelvanan tämän silmänurkassa. Taisi osua arkaan paikkaan ja upota…

”Mä tapan itteni jos Marja ja Mila kuolee sen takii ettei ne saa lääkettä. Keikkaan niin monta helvetin pankkii ku mun täytyy… Kukaa ei saa mua kiinni koskaa!”

Kuski alkaa taas nauraa ja vaikuttaa nyt surunsekaisessa hurmahenkisyydessään lähes karikatyyriltä äskeisestä itsestään, Robin Williamskin alkaa vaikuttaa hänen tämänhetkiseen olomuotoonsa verrattuna Notre Damen kellonsoittajalta.

Samalla hetkellä sydämeni käynnistyy jytkähtäen kuin dieselkone neljänkymmenenviiden asteen pakkasessa kaukaisessa Pohjois-Alaskan eskimokylässä, kiihdyttäen hitaasti, rutisten kuin kolme kiloa karkeaa pihasepeliä isomummini pulsaattoripesukoneen rummussa.

Mitä minä itse tekisin vastaavassa tilanteessa?

Siis jos minulla olisi joku, jota rakastaisin enemmän kuin ketään tässä maailmassa. Joku, joka antaisi omalle olemiselleni kasvot ja tarkoituksen. Joku… oma.

Nieleskelin takapenkin pimeydessä omaa yksinäisyyttäni ja kaipaustani, osa sekoituksesta tiivistyi suolaisiksi kyyneleiksi juosten keskenään kilpaa silmänurkistani alas poskiani pitkin.

Mikä minä olen poliisina tai ihmisenä tuhoamaan tämän miehen elämän? Tuhoamaan miehen, jolla on koko elämä läheisimipineen puntarissa, kaikki panostettu ruletin nollalle, kuulan kiertäessä kehällä viimeisiä kierroksia ennen pysähtymistään. ”No more bets.”

Minä, aivan tavallinen rivirikospoliisi Helsingistä, lähtöjäni Kastellin kolleja kaukaa pohjoisesta. Mies, jota joskus nuoruudessa koko maailma tuntui vartoilevan punaisine mattoineen, toivottaakseen tervetulleeksi tosi kovan tekijän…

”Ja mitä SINUSTA on tullut?”, kysyy Oiva Lohtanderin kertojan ääni pääni sisällä.

”Oletko SINÄ saanut elämältä kaiken haluamasi?”

Mieleni laajakuvanäytöllä miimikko Marcel Marceau valkoisine kasvoineen, hymyillen irvokkaasti kuin Alexander Stubb, viittoo kahta kirjainta: E ja I. Toistaen niitä hitaasti, samassa järjestyksessä atomikellon tarkkuudella, koko ajan… E…I  E…I  E…I E…I.

Aivoni lyövät tyhjää kuin viallisen revolverin katkennut iskuri.

Tokenen sen verran, että saan hieman kartoitettua kuskini seuraavaa askelta.

”Mitäs sulla on nyt mielessä? Et sä voi mua maailman tappiin asti tääl pitää…”

”En nii, mut tiätsä mihin asti mä annan sun siin istuu? Se on muuten täysin mussa kiinni.”

Kuski painottaa ja venyttää erityisesti sanaparia ”mussa kiinni”. Olen aivan varma, että näen pistoolin perän kuskin puolen etukonsolissa.

”Ja tiätsä mitä sitte tapahtuu?”

En tiedä, mutta voin arvata.

Kuskin periaatteelliseksi tarkoitettu kysymys pistää aivoissani liikkeelle kokonaisen muurahaisten armeijan. Onhan sillä perkeleellä vielä näköjään ryöstöasekin ja ihan käsillä. Jos yritän painostaa kuskia vapauttamaan minut, niin hän voi menettää hermonsa ja ehkä itsensäkin yllättäen vapauttaa muurahaiset pääkopastani ympäri taksiauton takaosaa.

Aivot takalukossa, mitään järkevää ratkaisua keksimättä, kuulen itseni alkavan kaikesta huolimatta maanitella kuskia vapauttamaan minut.

”Hei, kuule kaveri, anna mun mennä… Päästä mut pois, vaikka seuraavas kyläs. Mä vannon, etten vasikoi. Mä tiedän miltä susta tuntuu. Oon sun puolellasi, omia pitää aina auttaa. Enkähän mä voi edes sua nalkittaa ku en tiedä sun nimeekään…”

Kuski katsoo minua pitkään taustapeilinsä kautta kuin mittoen luotettavuuttani, ehkä samalla myös hieman säälien pääkaupungista omaan henkilökohtaiseen road movieensa mukaan kaappaamaansa statistia.

”Täst on jotai parikyt kilsaa Pihtiputaalle, tiätsä, ehkä mä päästän sut siel pois. Ehkä”.

Viimeiset kilometrit kuluvat kuin asfalttiset kengänpohjat, kituen, vähän kerrallaan. Aika tuntuu pysähtyvän.

Juuri ennen Pihtiputaalle saapumistamme kuski puhkeaa puhumaan.

”Tiätsä, olin mäki joskus jotain. Olin tosi hyvä koulus, kirjotin ylioppilaaks, kävin armeijan, oli paikka yliopistoon lukee ekonomiks, musta piti tulla jotai suurta … Ja nyt oon täs, pari paskaa valintaa elämäs ja pum!… Yks vitun pelle koko äijä, taksikuski ja pankkiryöstäjä… Ei vittu…”

Tunnen kokeneeni saman titanicmaisen kohtalon kuin kuskini, vaikka olemme päätyneet samoista lähtökohdista täysin eri puolille lakia. Jos ne nyt loppujen lopuksi edes olivat eri puolia… Ehkä tarpeeksi kaukaa katsottuna ne olisivat yksi ja sama asia. Olla pelkästään ihminen, ihminen ilman historiaa, ilman rooleja, ilman virheitä, vailla vääriä valintoja…

Kuski pysäyttää auton Pihtiputaan pimeän, hylätyn Teboilin pihalle sanomatta sanaakaan.

Moottori käy. Pessimisti minussa hokee, että kohta saan varmasti luodin päähäni, optimisti hoputtaa pessimistiä ulos taksista luvaten varmaa pelastumista.

”Mee ny!”, kuski komentaa.  ”Ja tässon tää sun salkkus, mä jätän sen tähän ulos.”

Kuski avaa oman puolensa etuoven, työntää salkkuni oven raosta ulos asfaltille ja vetää oven terävästi kiinni.

Nousen autosta.

Aivan kuin kaikki tunteeni olisivat joutuneet tehosekoittimeen, jota maailmankaikkeus mielettömyytensä ohjaamana operoi. Kaulii ja kääntää. Pettymys ja helpotus lyövät yhteen olemattomia käsiään, voitto ja tappio poseeraavat yhteisessä kuvassa voimankoetuksen jälkeen.

Usean tunnin istumisesta tönköt jalkani pystyvät hädin tuskin pitämään minut pystyssä hoipertaessani ulos autosta kuin vaihtelevan erimittaisilla puujaloilla. Kävelen hitaasti haparoiden eteenpäin. En katso taaksepäin, etten pystyisi jälkeenpäin tunnistamaan auton rekisterinumeroa tai kuskin kasvoja.

Taksi pakittaa muutaman metrin taaksepäin vierelleni, ja kuskin sähköinen sivuikkuna aukeaa suristen muutaman sentin.

”Martti… Mä oon Martti, mut Kutvoseks mua haukutaan…”

Moottorin kierrokset nousevat, tummansininen Passat kaasuttaa säkkipimeään yöhön, heilautan kättäni hyvästiksi. Pakokaasupilvi kietoo minut tukehduttavan hellään huomaansa. Vapautumisestani huolimatta oloni on ankea kuin Juha Miedolla Lake Placidin olympialaisten 15 kilometrin hiihdon sadasosasekunnin tappion jälkeen.

Saatanan Wassberg!

Pari päivää myöhemmin, oman työpöytäni ääressä Kaartin poliisitalossa, Kutvosen toissaöisen poliisikaappauksen henkinen ruhje kipeänä muistissani, täysi mukillinen vahvaa mustaa kahvia kruunaamassa morkkikseni. Kaksi kaljupäätä, niin mies kuin kahvikin.

En ollut kertonut kenellekään tapaamisestani Kutvosen kanssa, toivoin vain Kutvosen perheineen pärjäävän.

”Kuulitkos Guru, nappasivat aamulla sen Tukholmankadun ryöstäjän kiinni Oulussa. Eksä ollu jostain sieltä pohjosesta lähtösin?”

”Aha”, vastasin hajamielisesti mukamas jonkin toisen jutun raporttiin tutustuen.

Ajattelin mielessäni Kutvosen perhettä ja sitä miten miten Martti kiinnijäämiseensä suhtautuisi. Mielessäni ajatus Martista nykymaailman Robin Hoodina, uhraamassa itsensä ja tulevaisuutensa rakkaidensa puolesta. Rohkea mies elämää suurempien haasteiden edessä.

”Mikäs tyyppi se oli?”, kysäisin ohimennen kahvia jaskajokus-kupistani ryystäen, välinpitämättömyyttä parhaani mukaan teeskennellen.

”Murhamies, narkkari, istunu elämänsä aikana vankiloissa reilusti yli kakskymmentä vuotta kahen ihmisen taposta, ryöstöistä, kiristyksistä ja huumekaupasta. Kova tekijä. Kokaiini, heroiini, metamfetamiini, subu… Tosson tiedot jos haluut katsoo.”

Kutvonen?

Avasin kansion ja tuijotin Marttia kasvoista kasvoihin niinkuin vanhaa tuttua. Silmät tunnistin. Ilmekään ei värähtänyt.

”Hurinainen, Martti Arvo Jeremias. Syntynyt 29. syyskuuta 1963 Helsingissä. Nuorisovankila 15-vuotiaana, sen jälkeen Kakola, Katajanokka, Sukeva. Koulutus: kansakoulu (keskeytetty). Asepalvelus: ei suoritettu. Perheetön. Erittäin vaarallinen.”

Katsoin kelloa. Puoli kolme.

Päätäni särki.

IE

Kuva: dougyis / Pixabay